Opettelen uudenlaista elämää, huoletonta. Opettelen olemaan stressaamatta liikoja, opettelen keskittymään itseeni. Hullu ajatus, keskittymään itseeni. Kyllä, monien mutkien kautta olen pääsemässä vihdoinkin tasapainoon ja se ei ole enää pelkkä kaukainen toive.

Taannoin lääkärin johdattalevan kysymyksen kautta ymmärsin hyvin, että olen koko ajan ollutkin oikeassa itseni kanssa, olen ollut masentunut oikeastaan koko ikäni, jo ihan pienestä likasta asti ja elämässäni ei ole edes ollut semmoista mukavaa ja kivaa elämänvaihetta koskaan.

Eli olen tuonkin suhteen nyt uuden kynnyksellä. Moni ei osaa kuvitella semmoista elämää, että on koko elämänsä ollut masentunut ja vielä tietämättään. Olen itse tiennyt, etten ole samanlainen muiden kanssa, eroan jotenkin suurimmasta osasta ihmisiä ja erityisesti niitä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä ja se on osaltaan tuonut aina ja jokainen kerta minulle kokemuksen omasta huonommuudesta myös.

Peruslaatuinen minäni, siis se tavallinen minäni on aina ollut masentunut ja sitten kun olen kärsinyt kovin, masennus on ollut hyvin syvää. Nyt en ihmettele ollenkaan enää itseäni tai omaa olemistani tässä. Tuokin on nyt saanut nimen, ja nyt annan sen vain olla.

Suunta omassa olossa, elämässä on eteenpäin ja ylöspäin. Sata lasissa en nyt kuitenkaan halua lähteä kulkemaan, yksi pikkuinen asia kerrallaan ja saan ihan rauhassa ihmetellä. Kuten jo itsekin sanoin lääkärille, etten ole oikeastaan koskaan pitänyt mitään asiaa varmana tai itsestäänselvänä ja en pidä nyt tätäkään muuttuvaa eloani mitenkään itsestään selvänä.

Kiitollisuus on mielessäni usein, monissa asioissa. Koen, etten ole asioideni kanssa enää yksin, kuten aiemmin. Olin kuitenkin jo ehtinyt hyväksyä itselleni monia asioita, kokiessani, etten mitään millekään enää voi. Kuten yksinäisyyteni tai sitten exän harjoittama kiusaaminen ja hallinta. Tai parisuhde, joka on kovin huonolla hapella johtuen lähestulkoon kokonaan minusta ja minun henkilökohtaisista ongelmista.

No, solmut purkautuvat nyt monissa kohdin. Parisuhteen yksi iso ongelma on kohtapuoliin ratkaistu, ainakin niin nyt olen ymmärtänyt. Kalenterissa on nyt the päivämäärä, jonka jälkeen ei tarvitse miettiä lisääntymisen pelkoa, joka on on painanut miesystävää näköjään suuresti. Samoin muut asiat meidän kahden välillä näyttää hieman valoisammalta, mies tajusi itsekin, ettei suhteemme ole kovin vakaalla pohjalla ollut enää pitkään aikaan ja sille pitää tehdä jotakin. Saa nyt nähdä, miten käy. Pikkuhiljaa vaiko kertarysäyksellä oiotaan solmuja.

Edelleen lasten elo isän luona aiheuttaa harmaita hiuksia, osa pienemmistä lapsista toivoo yhä kovin, että saisivat jäädä luokseni asumaan, niin että olisivat vähemmän isänsä luona. Yksikin tuumasi, että voisi olla luonani kuukauden ja sitten yhden viikon isällään. Noihin toiveisiin en voi itse vaikuttaa ja muuta en osaa sanoa, kuin että olemme aikanaan tehneet sopimuksen vuoroviikkoviikkoasumisesta ja siitä sopimuksesta on pidettävä kiinni. Ja niin vaihtopäivän lähentyessä lapset alistuvat jokainen kerta uudelleen kohtaamaan jotakin, mille en itsekään löydä sanoja. Alistamista, nöyryyttämistä, henkistä väkivaltaa sen kaikissa muodoissaan, sanatonta uhkailua jne.

Olen ihmetellyt lapsissani sitä ,että vaikka isänsä luona on hyvin hienot puitteet elämälle, heillä on isän luona kaunis koti, tilaa ja kaiken maailman pelit ja vehkeet (joita ei tosin voi käyttää) sekä siellä on pienempi koulumatka ja kaveritkin asuvat lähistöllä niin, ja meillä on taas ahdasta, pientä ja köyhää elämää verrattuna isän kulisseihin, niin mikä on se asia minun kodissa, mikä saa lapset kokemaan olevansa kotona ja turvassa luonani? Tai en ihmettele, oikeastaan kun tarkemmin mietin. Meillä saa olla oma itsensä, ilman pelkoa persoonan murskauksesta. Päinvastoin, minä kannustan jokaista lasta olemaan sellainen kuin on ja siihen lupa. Luonai arjen asiat hoituvat vaikeuksitta ja lapset voivat luottaa siihen että aikuinen hoitaa heidän asiansa ja heidän ei tarvitse huolehtia niistä asioista. Moni muukin asia on meillä toisin kuin isänsä luona.

Olen iloinen nyt siitä, että lasten isä esittää tällä hetkellä kivaa ja huolehtivaa isää. Lapset tarvitsevat sitä ja heidän ei tarvitse tietää sitä, miksi isä on nyt muuttunut. Järkytys tulee kuitenkin olemaan lapsillekin suuren suuri, kun he ymmärtävät isänsä käytöksen olevan vain hyvää teatteria, niin se oli itsellenikin. Ja vasta viime kesänähän itsekin ymmärsin, että tunteet olivat pelkästään minulla, olleet koko ajan ja isänsä oli vain esittänyt kaikenlaista. Tosin vihaa ja halveksuntaa hän ei tainnut esittää? Tai sitten nekin olivat hänelle toimivia keinoja minun elämän hallintaan, kuten tänä paäivänä hän hallitsee siten lapsiaan. Mitenköhän se vaimoraukka? Toisinaan mietin häntä säälien, muuta en voi. Ymmärrän oikein hyvin tuota vaimoa, joka luulee ja kuvittelee löytäneensä elämänsä rakkauden ja sitten eräänä päivänä tajuaa olevansa koukussa, ja siitä ei enää rimpuillakaan irti ilman seurauksia. Mietin, milloin alkaa hänelle valjeta totuus miehestään? Ja mitä sen jälkeen tapahtuu? No, ei ole minun ongelmani eikä minun vastuuni. Jokainen joutuu itse vastaamaan omistaan.

Olen iloinen tällä hetkellä parista ystävästä. Tosin itselleni on hieman vaikeaa opetella ystävyydestä uudelleen jopa alkeet. Olen ollut niin eristäytynyt kotiini vuosikymmenien ajan, ja lapsuuden ystävyyssuhteetkin on olleet näin jälkikäteen ajatellen erikoisia, ja liittyneet vain esimerkiksi tiettyyn paikkaan ja kasvaessani en ole saanut samanlaisia mahdollisuuksia pitää ja muodostaa kaverisuhteita normisti. Kuulostelen ja opettelen tätäkin asiaa uudelleen, hyvin pienin askelin ja en oikein edes kirjoittaa tästä.

Kesä tulee, siitä nautin vuosiin. Aiemmin olen jotenkin ahdistunut kesän lähestyessä ja olen myös inhonnut toisinaan kesää vuodenaikana. Nyt odotan kesää ja sen tuomia lämpimiä päiviä, mahdollisuuksia tehdä kaikenlaisia asioita vapaammin ja eri tavoin kuin muina vuodenaikoina. Kesällä saa olla jotenkin spontaanimpi jo ihan menojenkin suhteen ja on niin paljon helpompi vain kävellä ovesta ulos kuin muina vuodeaikoina. Toivottavasti en nyt tee itselleni ihan mahdottomia odotuksia tulevalle kesälle. Fiilis on täysin nyt kuin mitä se on ollut ennen. Muistelen, että tältä minusta on tuntunut viimeksi joskus lapsuudessa, jännittävältä. Ja vaikkei nytkään, kuten ei lapsena ollut mitään suunnitelmia tulevan suhteen, silti jokin tuntuu muuttuneen ja voin huoletta odottaa kesää ja kaikkea kivaa elämään. Ja nyt ei harmita edes se, etten tiedä mitä odottaa, uskon olevan kuitenkin jotakin hyvää ja tervehdyttävääkin .

Tänä vuonna pääsen skippaamaan pääsiäisen, ensimmäistä kertaa oikeastaan elämäni aikana. Tosin sain jo kuulla vastalauseita niiltä lapsilta, jotka luonani ovat ja he kuitenkin haluavat ainakin pääsiäisen menuun ja suklaatia. Vappua en itse mielelläni juhli, siinä ei ole mitään nykyisessä muodossaan ja olenkin selvitellyt vapun juhlaa kaukaa historiasta,

ilman kristillisiä elementtejä. Jotenkin perinteiset juhlat on jo vuosien ajan menettäneet omaa kiinnostustani ja itselläni ei ole enää tarvetta vietellä mitään erikoisia pyhiä ym. Teen kuitenkin äitinä lapsille juhlan, koska he eivät kuitenkaan koe samoin, lapset ovat kasvaneet niihin juhliin, joita perinteisesti suomalaiset ovat viettäneet kukin tavallaan. Arjesta poikkeavat päivät myös luovat lapsille perinteisyyttä ja pysyvyyden tunnetta sekä rytmittää arkea mukavasti esimerkiksi herkkujen ja tunnelmien muodossa.