Joskus tuntuu kaiken olevan hyvin, lapset tasaantuvat ja pääsevät takaisin jokseenkin tasaiseen mieleen hekin. Unohtuu keskinäiset riidat, epäreiluuden kokemukset ja syyttelyt.

Joskus vuorossa on lähes ylitsepääsemätön ylimielisyys toinen toistaan kohtaan, minua kohtaan. Katsotaan kuin halpaa makkaraa, juoksutetaan toista ihan kuin se toinen olisi jonkin sortin alempiarvoinen palvelija, käsketään tekemään, ei edes pyydetä. Joskus mulkoillaan ja heilutellaan päätä ilmaistakseen, että pitää toista vähintäänkin idioottina. Puhutaan päälle, keskeytetään toinen, aletaan arvostelemaan toista ja toisen ominaisuuksia ja syytetään toista niistä, ihan kuin toinen voisi itselleen ja ominaisuuksilleen mitään.

Tällä viikolla on jotenkin korostunut lasten ylimielisyys kaikkea kohtaan. Eilen tuli itselleni semmoinen tunne, että ihan kuin lapset ei kunnioittaisi ollenkaan yhteisiä sääntöjä, rajoja ym. Vaan ihan kuin heihin olisi sisäänrakennu jokin ihmeellinen ylemmyyden tunto, ettei heihin pätisi samat säännöt kuin yhteisöön yleensä, ihan kuin heillä olisi jotkin erikoisoikeudet tehdä ja toimia miten lystää piittaamatta normeista ja sovituista asioista.

Ylimielisyys on todella ikävää kohdata, sitä olen kuitenkin jo vuosia joutunut katselemaan isompien lasten käytöksessä minua kohtaan, kuten myös jossain määrin muita kohtaan. Elämä on kuitenkin heille opettanut jo, ettei sellainen vie elämässä eteenpäin, ei normiihmisten parissa. Semmoista ei kukaan terve voi sietää.

Pienimpien kohdalla mietin, onko jo liian myöhäistä? Mistä tämä yhtääkkinen ylimielisyys nyt pursuaa, käskyttäminen ja erityisesti minun polkeminen omalla käytöksellä maanrakoon. Yksikin pienimmistä on alkanut ihan suoraan käyttää minua kotona juoksupoikana, tee sitä, tee tätä, tuo sitä ja vie tätä. Ja sitten se, hän haluaa ja vaatii asioiden saamista juuri sillä hetkellä. Ei ollenkaan ole minun lasten tapaista tuo.

Lasten palauttaminen maanpinnalle, samalle tasolle muiden kanssa onkin sitten jo hieman vaikempaa, en voi tuosta noin vain vai itseasiassa voinko? Niin, periaatteessa nämähän osaavat itsekin jo huolehtia omista asioistaan, niistä joihin he nyt minua yrittävät käskyttää. Tilanne on muutoksessa, kyllä. Tasapaino on heilahtanut jälleen lasten kohdalla ja isän likainen peli lasten kautta näkyy nyt lasten käytöksessä monin eri tavoin, niin luulen ja kokemuksesta jo tiedänkin.

Ylimielisyys ja kuvitelmat siitä, ettei normiihmisten säännöt ja raamit eivät koskisi heitä, on isänsä oppia. Ex ei ole koskaan voinut hyväksyä sopimuksia, ne on olemassa rikkomista varten exän mielestä. Exälle muut ihmiset ovat palvelijoita, alamaisia, kuten hän niin monesti minulle selitti omaa maailmankuvaansa ja tuolloin luulin ja toivoin että ex vain leikkii ja puhuu mitä sylki suuhun tuo. Niin se kuitenkin on, että samaa oppia ex nyt opettaa pienimmille ja erityisesti yhdelle ja ainoalle lempilapselleen. Ja mikään ei ole niin raivostuttavaa, kuin lapsen ylimielisyys toisia kohtaan. Siedän sen kuitenkin, koska tiedän mistä sekin tulee, tämäkään lapsi ei ole oikeasti sellainen, hän vain noudattaa sitä oppia minkä on isältään saanut ja mistä isä palkitsee lasta.

Voi kun nämäkin asiat tulisi jotenkin näkyväksi, ilmi lasten kautta. Tulevien murkkuikäisten kanssa ylimielisyys on joo tiettyyn rajaan asti normi, ja kuuluu kehityksen vaiheisiin. Ylimielisyys yhdistettynä suunnattomaan pahaan oloon ja vihaan epämääräisistä tuntemattomista syistä ei ole kuitenkaan hyvä yhdistelmä, sen tiedän nyt kokemuksesta.

Jos olisin tiennyt, minkä kamalan hinnan myös lapset joutuvat maksamaan elämällään kahden niin erilaisen kodin ilmapiirissä, en olisi suostunut tähän systeemiin sitten ollenkaan. Yritin luottaa, yritin toivoa, että kaiken syy olin minä, ja kun minä häviän yhteisestä kodista, isäkin osaa olla ihmisiksi ja osaa kohdella lapsiaan oikein ja hoitaa heitä. Olin niin väärässä.

Nyt lapseni kasvavat kieroon, vinksahtavat isän oppien kanssa. He luulevat epänormaalia normaaliksi ja vierastavat lähestulkoon kaikkea normaalia, toivottavaa ja hyväksyttävää.

Siinä menee hukkaan monta pientä ihmisyyden alkua, ja onko nyt liian myöhäistä enää lasten saada apua? Näkeekö kukaan sitä kaikkea tai edes osaa isänsä omituisuudesta ja kieroudesta ja usein myös suoranaisesta sairaudesta valheiden ja teatterin kulisseissa?

Näinkö itse aikanaan? En vuosiin, en ymmärtänyt itse sitä, kuinka olin alistettu toisen tahtoon ja valtaan. Vielä pitäisi lasten kestää useampi vuosi, ennekuin pääsevät eroon myrkyllisistä vaikutuksista ja onko jo liian myöhäistä oikaista kieroon lähtenyttä kasvua?

Voin sanoa, että olen itse parhaani yrittänyt. Jatkan edelleen sen mukaan, minkä koen oikeaksi itse. Isä on jo nyt jäänyt kiinni totuuden muuntelusta useasti, silti mietin vielä, kuinka uskottava isä osaa olla, kuinka hän saa kiedottua ihmiset pikkusormensa ympärille hurmaten jokaisen sillä samalla hymyllä ja katseella ja olemuksella, miten aikanaan sai minutkin koukkuun.

Toisaalta, yritän itse keskittyä omaan toipumiseen, yritän myös keskittyä lasten elämään omilla viikoillani, tehdä äitinä parhaani lasten eteen, jotta he kasvaisivat mahdollisimman itsenäisiksi ja pärjäisivät elämässään samoin kuin muutkin. Vaikeaa ja  haastavaa se on kuitenkin, joka viikko kun aloitan alusta lasten kanssa.

Ilo on koko perheen seuraava suuri haaste. Positiiviset tunteet ja jokaisen oma oikeus niihin, ilman pelkoa lyttyynlyömisestä ja mitätöinnistä. Lapset ovat oppineet siihen, että toisen kokema onni ja ilo on jotenkin pois heiltä itseltään ja pyrkivät tietämättään palauttamaan ruotuun jokaisen, joka erehtyy olemaan näkyvästi onnellinen tai iloinen.

Ristiriitaisuus toivo epävarmuus