Kun eilen oli ns. hyvä päivä, niin tänään en ole herännyt taas ollenkaan. Koko keho jumissa aivoja myöden. Ja mikä on sitten inhottavaa? Se, kun pitäisi tehdä jotakin. Pitäisi sitä ja tätä ja kun ei vaan kroppa jaksa herätä tähän päivään.

Se pistää vihaksi, suututtamaan. Yöni olen onneksi päässyt nukkumaan jo lähes hyvin, vika ei ole nyt huonoissa yöunissa tai peräti olemattomissa. Laiska en ole, tarttuisin heti toimeen, mikäli tuo kroppa ei olisi niin nihkeä ja kankea. Ja aivot sumussa, ja kohta hyvin vihainen omasta jaksamattomuudesta. Kun ei ole varaa olla itselleen armollinen, kun on pakko tehdä sitä ja tätä.

Mistä hitosta sitä energiaa saa? Ja mihin se oikein katoaa? Niin, energiaa saa syömällä, mutta en voi syödä mitään, paino nousee, kun en liiku tarpeeksi. Ja kun en jaksa liikkua niin paljoa kuin tarvitsisi ja sitten olenkin jo liikkumisen vuoksi kipiä seuraavan päivän. Hankala yhtälö.

Eilinen oli uuvuttava päivä, vaikka nautinkin kovin. Parin tunnin kahvitteluhetki vei omat voimani tyystin. Loppupäivän olinkin sitten vaakatasossa. Petyin illalla jälleen, vaikkei ole mitään syytä, olin jälleen harmissani miesystävälle, joka ilmaantui puoli kahdeksalta. Yritä nyt sitten olla jotenkin ihmisiksi toiselle, kun jälleen päivä toisensa jälkeen petyn yhteisen ajan puuttumiseen ja siihen tunteeseen, etten ole toiselle tärkeä millään lailla, kun hänen työnsä menee jokainen päivä meidän ja minun edelle. Kahdelta päivällä lupaa, ettei mene pitkään ja jokainen päivä kuitenkin menee aina vaan pidempään iltaisin. Ei se ole enää mukavaa. Suoraan yöunille. Hoida siinä nyt sitten parisuhdetta ja vietä aikaa toisen kanssa, kun ärsyttää jälleen pelkästään se, että taas meni niin myöhään.

Joskus tekisi mieli sanoa, että pysyy yönkin siellä työmaallaan, mitä sitä minun luo tulee pelkästään syömään ja nukkumaan. Olen joskus sanonutkin, eihän se itsestäänkään kivalta tunnu, mutta kun ei ole mitään, mikä saisi toisen ymmärtämään, että minäkin olen olemassa. Olen itsestäänselvyys toiselle, olen aina täällä odottamassa, ja usienkaan nykyisin ei ole minun vastaanottoni kovin kiva, koska olen niin harmissani.

Tuokin asia on sellainen, etten voi vaikuttaa mitenkään siihen. Jos toinen kokee tärkeämmäksi tehdä töitään, kuin olla minun kanssa niin en voi siihen vaikuttaa. Ilmaisen harmistukseni, ja aina en ihan jaksa säästellä sanojani.

Jonkinasteinen harmistus ja mielenpahoitukset saavat minut edelleen ainakin vähän lamaantumaan, oma harmitteluni vie voimat ja en sen vuoksi kykene toimimaan, uskoisin tuon olevan noin. Harmistukselle en voi mitään, en voi vaikuttaa toisen elämään, se on sen toisen oma asia, miten aikansa käyttää. AIna voi toki esittää toiveita, mutta jos toinen ei ymmärrä, niin ei sitä ymmärrystä voi saada mitenkään aikaan.

Noh, eiköhän tuokin tuosta jotenkin lähde oikeentumaan. Positiivinen ylläri olikin, kun miesystävä tuli ajoissa kotiin. Mukava semmoinen ja hän ei tapojensa mukaisesti lösähtänytkään sohvalle. Pieni keskustelu pienen vihjeen muodossa, (parisuhdetestit netissä) sai ilmeisesti hänetkin ymmärtämään, ettei samoin voi enää jatkua tämä tällainen "yhteiselo" kuin kämppäkaverit konsanaan.