Aikainen aamu, tänäänkin. Ammattiin opiskelevalla nuorella työn opettelua työmaalla ja viikonloppu ei estä tekemistä, joten kuskailen sitten häntä päivittäin jälleen muutaman viikon työhön ja takaisin. Jos en olisi kotona, tämäkin työpaikalla tapahtuva oppinen olisi mahdotonta pitkien välimatkojen ja huonojen liikenneyhteyksien vuoksi. Juuri nyt minun olisi täysin mahdotonta mennä itse työhön, miten sitten esimerkiksi nuori voisi päästä työpaikalleen? Ei mitenkään.

Käydessäni taannoin lääkärillä, hän lupasi, että voin alkaa jo etsimään itselleni terapeuttia. En ihan vielä kuitenkaan, mistä ja miten pitäisi ensin selvittää sekin ja kelan päätöksiin voi mennä aikaa, mikään kun ei varmaa minulle ennenkuin on mustaa valkoisella ja kirjallinen lupa siihenkin. Se on sitten tulevan syksyn asioita se ja jään vielä hauduttelemaan ajatusta.

Jotakin ihan pientä tekemistä kodin ulkopuolelle toivoisin, vaikka olenkin jo niin tottunut siihen, että seinät todellakin kaatuvat ajoittain päälleni kotona ja siitä selviän. Itseäni alkoi suututtamaan taannoin te-toimiston virkailijan soitto ja hän ilmeisesti täysin ajattelematta tarjosi minulle työllistämistukityöpaikkaa omaan ammattiini, johon en enää halua palata. Olen tuon asian hänellekin sanonut usein, jopa ihan kasvokkain ja silti ei mene hänellä tuo ymmärrykseen. Jos olisin halukas ja jaksava menemään sellaiseen työhön, niin olisin jo siellä ollut pitkään. Mutta kun en voi sitä työtäni enää tehdä, niin miksi ihmeessä menisin samaa työtä tekemään tukipaikalle, kun voisin työllistyä vaikka samointein ihan kunnon palkallakin. Hölmöä, miten ei ymmärrys riitä sen käsittämiseen, etten todellakaan enää ole palaamassa omaan ammattiini ja olen käynyt sen vuoksi pohtimassa muita vaihtoehtoja ja koulutusasioita.

Kolme kuukautta kerrallaan, ja kohta alkaa sitten se ahdistelu oikein tosissaan te-toimistosta. Onneksi saan sen sairasloman tarvittaessa, mutta sekin pienentää jo pieniä "tuloja" entisestään ja sitten tulee karenssi, siirtymisestä sairaslomalle jne. Mutta ei kai se auta, jos ja kun on pakko, ellei nyt sitten viikolla kuulemani eräs pieni juttu ota tuulta purjeisiin. Olen sitä juttua nyt pohtinut ja päivä päivältä se kuulostaa paremmalta ja melkein jo toivonkin, että se onnistuisi. Siinä jutussa on niin monta hyvää puolta itselleni, kun oikein tarkkaan pohtii ja ymmärrän, että siinä olisi monta mahdollisuutta moneen. No, se jää vielä keskenaräisten asioiden luokkaan.

Lasten asiat on myös taas pinnalla ajatuksissa. On kurjaa jälleen huomata ja nyt on tullut ilmi ihan konkreettisesti ja on todennettu terveydenalan ammattilaisen taholta lasten epäterveellisen ruuan vaikutukset lasten vointiin. Olen tällä hetkellä pettynyt, se mitä omilla viikoilla yritän kompensoida lasten elämää, ei riitä. Ja olen turhautunut, koska isänkin pitäisi osata, tietää mikä on lasten hyvinvointia tukeva ravintomerkitys, liikunnan ja kaiken muun merkitys. Vaan eipä tuo isä mahdollisesta tiedosta huolimatta välitä, ei kykene siihen.

Joskus kysyin aikanaan lapsilta, käyvätkö he isänsä kanssa esimerkiksi lemmieläintä ulkoiluttamassa. Isä ei halua lapsia mukaan oli vastaus. Jos itselläni olisi lemmikki, tottakai lapset kävisivät yhdessä ja erikseen kanssani ulkoilemassa. Käsittämätöntä, miten lasten isä vangitsee lapset kotiinsa, niin ettei lapsilla ole muuta vaihtoehtoa, kuin pelata huoneissaan ja syödä napostellen pitkin päivää, istua huonossa asennossa jne.

Minunkaan kannustus liikkumiseen ei enää kovin pitkään riitä, haluttomuutta on ilmennyt minunkin luona, suoranaista laiskuutta. Ja kohta joudun myös puhelimen kanssa olemaan tiukka ja rajoittamaan sen käyttöä melkoisen paljon, koska puhelimen kanssa pläräämisestä on myös tässä kodissa tullut iso ongelma. Kavereille meno ei kiinnosta enää entiseen malliin, koska kaikki kuulemma pelaavat itsekin. Kukaan ei kuulemma enää ulkoile ja minun on vähän vaikea tuota uskoa.

Käytännön elämän edessä, kuten sen vuoksi, ettei lapsella ole riittävän lämmintä päällään koulumatkoilleen, olen vienyt lapsia kouluun, koska isän luokse on jäänyt se lämmin vaatetus, isä ei ole huolehtinut meille asti lapsen tavaroita ja sitten ne mitä meillä on ollut, on jääneet sattuneesta syystä pieneksi ja nyt olen ollut pitkään siinä tilanteessa, ettei varani enää jokaisen lapsen jokaiseen tarpeeseen. Välitunnit tarkenee vähemmälläkin vaatetuksella, kunhan liikkuu paljon. Kiusantekoa tai suoranaista typeryyttä lasten isältä tuo, ettei laita lapsen mukaan lapsen tarvitsemia vaatteita ja ei pienempien lasten vielä pidä itse pitää huolta siitäkään asiasta.

Ajatella, lasten isä nyt yrittää oikein tosissaan olla lapsille mieliksi ja onkin kunnostaunut esim. hankkimaan lempilapselleen juuri sitä, mitä tuo lapsi haluaa. Tarve oli kyllä olemassa jo viime syksynä, ja nyt oli tämäkin lapsi kasvanut ulos pari vuotta vanhasta ulkoilutakista ja ihme oli, että lasten isä tämän hankki lapselle. Aiempina vuosina olen joutunut itse kaiken tarvittavan lapsille hankkimaan ja nyt niille lapsille jää omiin asioihin rahaa, jotka minun kirjoilla ovat, kun en joudu heidän osuudestaan hankkimaan ja hyvä niin. Jotain posittivista sentään lasten elossa tapahtuu, tosin tämä on vain tämä yksi kerta ja menee isälllään nyt pelaamisen piikkiin sen suhteen, että hällä on todella suuri tarve esittää olevansa mallikappale isyydestä. Hah, sanon minä .Mutta tuosta isän esityksestä hyötyy nyt lapset, juuri siten kuin heidän pitäisikin saada isän kustantamana tarpeensa, eikä niin, että minä kustannan myös isän luona lasten elon ja isä voi porskuttaa menemään luottaen siihen, että hän voi minut pakottaa huolehtimaan lasten aineellisesta tarpeesta myös hänen luokseen.

On hyvä, että asiat tulevat yksi kerrallaan näkyväisiksi myös muille kuin lapsille ja minulle. Se, että minä yritän lasten äitinä parhaani omilla viikoillani, ei todellakaan enää riitä kompensoimaan lasten hyvinvointia. Se, että isä omilla viikoillaan tekee ihan kaiken tyhjäksi ja turhaksi jokaisessa asiassa lasten elämässä, saa sekin tulla näkyväiseksi. ja on jo näyttöä siitä, miten luonani olevat lapset voivat erittäin hyvin ja kukoistavat olossaan kaikinpuolin ja eivät suostu menemään isälleen enää, kun he saavat itse valita mennäkö vai ei. Kannustan kyllä nuoria menemään, tasan siihen asti kunnes he suuttuvat minulle ja syyllistävät minut siitä, etttä haluan heidät kodista pois. Joo, kyllä toisinaan se oma aika olisi ihan mukavaa, mutta näinkin on hyvä. Ei normiperheessäkään ole mahdollista laittaa lapsia/nuoria minnekään, jotta vanhemmat saisivat hieman hengähtää. Ei se minun kohdallani ole koskaan ollut mahdollista, paitsi silloin, kun jokainen lapsista noudatti tuota vuoroviikkoasumista. Omasta ajasta nauttimisen sijasta minä tosin olin huolesta hulluna, edelleen ikäänkuin päivystän ja olen jatkuvasti valmiina lasten soittoihin ja viesteihin vastaamaan ja auttamaan heitä sen, minkä kodistani käsin pystyn. Se vie energiaa sekin yllättävän paljon ja olen kokenut senkin paljon elämääni helpottavana tekijänä, kun lapset ovat omat viikkonsa kanssani. Elämä sujuu ja soljuu omassa uomassaam, arki on hyvää pääosin ja ongelmien ilmaantuessa olen aina ne jotenkin onnistunut ratkomaan lasten etu ja hyvinvointi edellä.

Jos vain voisin, niin todellakin lopettaisin lasten kohdalta tämän kahden kodin systeemin. Siihen on kuitenkin aikanaan sitouduttu ja siitä on pidettävä sopimuksen mukaan kiinni. Siihen en itse suostuisi ikinä, että kukaan lapsista jäisi isälleen asumaan kokonaan. Se ei ole mikään vaihtoehto ollut koskaan, ja olen hyvin usein saanut katua sitä, että ikinä menin suostumaan isän vaatimuksiin lasten jakamisesta ja asumisen puolittamisesta, jotta isäkin saisi lapsista rahaa ja isä sai pitää yhteisen asuntomme itsellään. Normitilanteessahan kaikki tuo olisi ollut reilua ja kaikesta olisi pystytty sopimaan ilman riitaa ja kaikkea kiusantekoa. Mikään ei ole kuitenkaan estänyt isää tekemästä kiusaa lapsille kuin minullekin, jatkuvasti milloin mitäkin keinoa käyttäen. Ja lapset ovat joutuneet todella koville.

Näin on kuitenkin aikanaan sovittu, on noudatettu isän tahtoa ja isän halua ilmaista kaikille, kuinka erinomainen isä hän onkaan, lapset ovat olleet pelkkää kulissia hänelle, sama shitti on jatkunut kuitenkin, kun ovet on menneet kiinni. Lapset saadaan ja on saatu isän luona hiljaisiksi, näkymättömiksi, tarpeettomiksi, haluttomiksi ja poissa-oleviksi suurimman osan aikaa ja isä sitten kun tarvitsee lasten kulisseja omaan näytelmäänsä, ottaa lapset siihen esille ja lapsetkin on oppineet jo näyttelemään, koska silloinhan isä on oikein mukava heitäkin kohtaan, silloin isä on isä heille ja sitähän lapset kaipaavat eniten. Ja se on julmaa lapsille, heti kun vieraat silmät ovat poissa, ovi kolahtanut kiinni, alkaa paluu todellisuuteen, lapset ajetaan jälleen pois isän silmistä ja mielestä huoneisiinsa. Heistä tulee jällleen isälleen vain ylimääräisiä kulueriä ja elämän hankaloittajia, kuten itsekin olin avioliitossa, olin orja ja kaikkea muuta, mitä se ikinä keksikään.