Monia asioita tajusin jotenkin uudella tavalla. Ihan tätä arkea taaplatessa. Ensinnäkin, minulla on monia virheellisiä uskomuksia itsestäni, edelleen.

Olen mukamas hyvä puhumaan. Miten? Oma kokemukseni on, etten osaa puhua sitten yhtään, en oikein tai edes oikeilla sanoilla. Siksi aikanaan aloinkin kirjoittamaan, kun en tuntenut saavani sanaa enää ulos suustani.

Tänään aamulla purskahdin itkuun, tajusin kovin syvällisesti sen, miten en ole saanut kokemusta monista sellaisista asioista, jotka ovat yleensä normaalia elämää. Kuten äidillinen huolenpito, tuki, turva ja kannustus. Itse olen joskus jo hyvin nuorena päättänyt, monia asioita, joita tekisin toisin, jos saisin omia lapsia ja voin sanoa, että sen suhteen olen onnistunut. Olen jokseenkin onnistunut olemaan turvallinen äiti lapsilleni, olen tehnyt parhaani kannustuessani, tukiessani lapsia ja antanut positiivista palautetta, mitä en ole koskaan itse kokenut omalata äidiltä tai keneltään muultakaan elämäni aikana.

Minut on lytätty, on arvosteltu, on sanottu rumasti hyvin suoraan ilkeät kommentit minusta ja elämästäni. Mutta koskaan en ole esierkiksi äitini taholta saanut kuulla olevani hyvä, en ole kokenut äidin ylpeyttä minusta tai aikaansaannoksistani, en ole voinut iloita omista onnistumisista äidin nähden, koska olen sitten saanut kuulla ilkeitä asioita ja syyllisyyttä ja lyyttyyn lyömistä.

Omissa valmistujaisissa aikanaan oma ilo tyrehtyi äidin kokemiin ongelmiin, hänen ulkonäköpaineisiin, ja siihen että hän häntä jännitti kirkkossa olla yksin ja siihenhän piti saada rohkaisevaa ryyppyä niin, ettei hän oikein tahtonut pysyä pystyssä, kirkossa olleen tilaisuuden jälkeen hän oli niin tuiterissa ja rohkaistunut, että hävetti. AIna vaan hän ja hän ja hänen ongelmansa, muista viis.

Ja jokainen kerta kun olen erehtynyt häneltä tukea hakemaan, olenkin huomannut lohduttavani häntä ja lievittävän hänen syyllisyyden kokemuksia tai mitä ikinä hän onkin sitten keksinyt.

Viimeksi käydessäni äidin tykönä, hän syyllisti minut siitä, ettei ole päässyt kahteen viikkoon saunaan ja pesulle. Saakeli, hän on aikunen ihminen ja osaa itsekin lämmittää saunansa. Ei ole minun vastuulla hänen  hygieniansa, ei vielä, jos koskaan. Hänellä on myös mahdollisuus muuttaa sellaiseen asuntoon, jossa on suihku, ja sauna. Mutta hän ei halua pois tuosta rötisköstään, jota hänellä ei ole kuitenkaan varaa edes pitää kunnossa. Se ei todella tapahdu minun kustannuksella saati miesystävän hyväntekeväisyyden piikkiin, jota äitini kuitenkin odottaa.

AIkanaan kaipasin äitini läsnäoloa esimerkiksi koulun juhlissa, keväisin ja jouluisin. Sitten kun todellisuus valkeni minulle, ettei äitiä kiinnosta minun esiintymiset, omakin kiinnostus loppui siihen paikkaan ja aloin inhota kaikenlaisia esityksiä. Miksi olisin mihinkään osallistunut, kun ne elämän silloin tärkeimmät ihmiset loistivat poissa-oloaan.

Äitini ansioista kasvoin miellyttämään toisia, ensin opin äitini tekemään hyvälle tuulelle, usein näin jälkikäteen ajatellen epäonnistuen kuitenkin, lopputulos oli kuitenkin sitten oma syyllisyys ja voimattomuus kaikesta yrityksestä huolimatta. Sain silti tuta arvosteluja ja moitteita siitä, miten jokin olisi pitänyt tehdä paremmin ja hienommin jne.

Ihan kamalaa, muusta en ole tiennyt kuitenkaan. Se on minun puolustukseni, kuten sekin, että ex onnistui lopulta nopeasti nujertamaan minut ja hän alkoi samaan tapaan hallinnoida minua ja olemistani ja minä pidin sellaista suurena rakkautena, välittämisenä.

Kuinka kieroon voikaan kasvaa monissa asioissa. Ja kuinka nyt ymmärrän, miten eläni on tavallaan mennyt hukkaan, se oma elämäni kaikissa muodoissaan. Ystävät, harrastukset, työt, ja kaikki edellisiin liittyvä on jäänyt edelleisten vuosikymmenien aikana pois elämästäni, joko niin, että olen luopunut itse mahdottomina exän käytöksen vuoksi tai sitten ne on suoraan ex kieltänyt.

En tästä enää nuorene, ystäviä ei enää saada tämän ikäisenä, kuten uusien juttujen aloittaminenkin on melkoisen vaivalloista. Tosin ei mahdotonta. Aamulla itkin, ymmärtäessäni että minäkin kaipaisin joskus jonkun toisen rohkaisua ja kannustusta. Olen itse pyrkinyt aina olemaan omille lapsilleni kannustava ja rohkaisemaan heitä monissa asioissa, siis tehnyt toisin kuin äitini minulle. Tarvitsen myös ns. peiliä, ihmistä joka osaisi sanoa minulle, miten hän näkee minut positiivisessa valossa. Olen kuullut kyllä kaikki omat negatiiviset asiat itsestäni hyvin moneen kertaan elämäni aikana, ja edelleen kuulen äitini suusta paljon ikäviä kommentteja. En ihan heti muista, että olisin kuullut tai kokenut kenenkään taholta mitään hyvää tai kannustavaa. Ex jatkoi samaa linjaa kuin äitini kanssani.

Olen niin surullinen, koska koen elämän menneen jo. Toki sain nuorena kokea monia sellaisia asioita, jotka ovat yleensä totta vasta tämän ikäisellä, mutta menetin kaiken. Ja uudelleen en ole kyennyt elämääni rakentamaan. Toki tänään ymmärrän kaiken sen olleen osa kulissia, jollaiset pitikin olla exällä, jotta maine hänellä pysyisi joissakin piireissä.

Olen monesti menettänyt oman uskoni itseeni, omaan elämään ja keskittynyt vain siihen, minkä olen osannut ja mitä ei ole tuhottu, äitiyteen. Tänään tajusin ensimmäistä kertaa, että se on ainakin yksi minun vahvuuteni. Olen todellakin selvinnyt äitiydessä monista karikoista, haasteista lasten kanssa ja ennenkaikkea lapset ovat selviytyneet kanssani hyvin hankalista ja moninaisista elämäntilanteista. Hassua, itse en ole kovin korkealle arvostanut äitiyttä itsessään, tai roolia. Minulle se on aina ollut jotenkin itsestäänselvä asia, johon en ole sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, olen myös usein hävennut äitiroolia, olla vaan äiti ja olla vaan kotona. Ja mistä nuokin tunteet on kummunneet? Omalta äidiltäni, joka ei ole kyennyt kuin moittimaan niitä äitejä, jotka tekevät parhaansa lasten hyvinvoinnin eteen tai sitten lasten isä, ex, joka sitten taas hyvin mielivaltaisesti pyrki riistämään minun äitiyden pois, kuten jokaisen muun asian onnistui hävittämään elämästäni.

Ehkä olen hyvä äitinä, vanhempana. Aikuisena. Siitä nyt ei vielä kuitenkaan esimerkiksi saa ammattia itselleen, jota olen myöskin miettimässä. Kaiken elämäni kokemusten jälkeen voin hyvin sanoa itse itselleni, että olen itseasiassa melkoisen vahva ihminen, vaikka juuri nyt tuntuukin etten ole, ja etten millään jaksaisi aina muistaa ja kannustaa itse itseäni. Silti, katsoessani aikaa taaksepäin, kuka muu kuin minä itse olen ollut uskomassa itseeni? Ei kukaan.

Elämäni on ollut täynnä myrkyllisiä ihmisiä, aikanaan jopa ystävyyssuhteet ovat olleet osin sellaisia, juuri ne joita luulin itse hyviksi ja parhaiksi. Monien syiden vuoksi olin vuosia ihan yksin, tänään voin jo ehkä luottaa siihen, että elämässäni on yksi ihminen, joka on ja pysyy miesystäväni lisäksi.

Se pieni lapsi minussa huutaa tällä hetkellä tukea ja kannustusta. Varmistusta siitä, että on tarpeeksi hyvä sellaisenaan. Ja en osaa itse sille mitään sanoa. Se olisi ollut niiden ihmisten tehtävä, jotka ovat elämässä olleet silloin. Ja nyt olen oppinut itsekin sivuuttamaan sen pienen äänen, joka yrittää tulla näkyväksi. Suutunkin jopa sille, kun tulee häiritsemään vikisemällä turhia vaateitaan. Työnnän sen pois, kuten tapahtui oikeasti, monesti. "mitä sinä siihen tulet taas vaatimaan?" "etkö osaa olla itseksesi?" "älä nyt häiritse" "Katsotaan sitä joskus" Lauseita, torjuvia voisin jatkaa loputtomiin.

Miellyttäminen, sen opin. Miten ollaan kiltti, huomaamaton ja toteutetaan toisten toiveita ja vaatimuksia. Riippumatta enää itsestä. Siksi en ole voinut sietää omien lasten silminnäkyvää tapaa toimia miellyttäen minua. Asioita ei tehdä sen vuoksi, että miellytetään minua, vaan oman itsen vuoksi, oman hyvinvoinnin vuoksi. Pienillä tuo aikuisten miellyttäminen on normaali osa kehitystä ja kuuluu tietyssä ikävaiheessa osana kasvuun.

Opin siirtämään omat tarpeeni ja toiveeni ja kaiken myöhemmäksi, sitten joskus toteutettavaksi. Kunnes olen kaiken myös unohtanut. Itsen unohtamisesta on tullut osa minun elämää ja arkea ja sopii hyvin yhteen äitiyden kanssa. Hyvä vanhempi kykenee siirtämään omat tarpeensa myöhempään ajankohtaan lasten tarpeiden edestä.

Joku sanoo, ettei ole vielä liian myöhäistä alkaa elämään myös sitä omaa elämää. Miten alat, kun en tiedä enää mitä on oma elämä? Työelämään en pääse kiinni, opinnot hirvittävät tai edes se ajatus uuden opimisesta, kun senkin suhteen olen siinä luulossa, etten opi uutta, en kykene siihenkään. Omaan elämään kuuluu harrastukset ja ihmissuhteet, ja kuita henkilökohtaisia juttuja, joista minulla ei ole käsitystä, mitä ne edes voisivat olla.

Kasvoin itse siihen kulissiin, missä työ, perhe ja koti ja ulkoinen omaisuus ovat elämisen arvoista elämää. Rippikouluikäisestä olen viettänyt elämäni pääasiassa sisällä, neljän seinä sisällä ollen olemassa orjana toiselle. Palvellen ja miellyttäen. Miten osaan edes miettiä mitään muuta?

Ei ole kokemusta vaihtoehdoista, ei siitä edes mistä pidän tai en pidä. En tiedä, missä olisin hyvä, huono, mitä osaan tai en osaa. Mihin kykenen ja mihin en. En tiedä, en tunne itseäni. En kykene määrittelemään itseäni mihinkään, en koe olevani toisinaan edes elossa. Ristiriitoja on monia ratkaisemattomia, ahdistun kun tiedän, mihin raamiin minun pitäisi mennä, mutten vain osaa ja kykene. En ainakaan vanhojen mittojen mukaisesti.

Äitini on myös yrittänyt hallita ja määräillä elämääni. Edelleen, kuten viimeksi kävi, hän oli naama väärinpäin kun menimme käymään siellä ilman, että hän oli soittanut ja pyytänyt kyytiä kauppaan. Itseäni alkoi ärsyttämään hänen ilkeilynsä ja meidän kohtelu huonosti ja loukkaavasti, jälleen. En kuitenkaan enää suostunut syylistymään hänen saamattomuudestaan ja käänsin hänen loukkaavat kommentinsa vitsiksi. Kuten syömisiin liittyvä harmiton jutustelu, kun lapseni kertoi oppineensa kaikkiruokaiseksi ja kertoi olevansa tyytyväinen juuri sillä hetkellä, ettei oppinut nirsoilua ym. huonoja ruokilutapoja, äitini kommentoi jälleen ilkeästi ja en voinut sitten kuin heittää vitsiä, että äitini saakin ohrapirtelöstä tarvitsemansa vitamiinit, että hänellä on sitten terveellinen ruokavalio, kun alkoi lyttäämään ja kommentoimaan minua ja minun ruuanlaittoa.

Ei minunkaan saati lasteni tarvitse sietää äitini käytöstä. Siitä olen edellisen vuoden aikana puhunut lasten kanssa ja samalla onkin käynyt ilmi se, miten olen itse myös saattanut joskus kohdella samoin omia lapsiani, kommentoida jotenkin ikävällä tavalla, koska niin minullekin on puhuttu tai tehty äitini tai exän toimesta en ole nähnyt siinä mitään väärää. Nykyisin onneksi olen oppinut huomaamaan näitä ns. opittuja virheellisiä ja loukkaavia omassa puheessani ja olen opetellut pois niistä asioista. Samalla olen itse alkanut entistä useammin ymmärtää äitini lyttyynlyömistä suhteessa minuun, hänen kateutta toisen ilosta, onnesta jne. Olen näitä tunnistanut joskus aiemminkin äitini käytöksessä, mutta en ole reagoinut niihin mitenkään. Nykyisin huomaan, miten vinoutunut ja kiero voi olla jokin suhde, kuten meillä on ollut äitini kanssa ja samaa vinoumaa olen sitten elänyt avioliitossa ymmärtämättä, ettei moni asia ollut ollenkaan normaalia, hyvää ja toivottavaa.

Ennen en osannut edes loukkaantua äitini puheista, se oli sellaista normaalia hänen toimintatapaa. Nykyisin tuntuu hirmuisen pahalta se, miten hän vieläkin yrittää lytistää ja pienentää minua tai joskus myös lapsia. Kertoen kaikenmaailman tarinoita ystävänsä lapsista ja siitä miten he menestyvät jossakin asiassa erinomaisesti. Kuten viimeksi, lapseni kertoi oman positiivisen kokemuksen opinnoistaan ja työelämästä, niin mitäpä mummo siihen. Alkoi kehumaan ja kertomaan miten hyvin hänen ystävän minun ikäisellä lapsella menee pätkätöissään. Siis hän ei voinut iloita lapsenlapsensa onnistumisesta, se ei merkinnyt mummolle mitään, vaan hänen piti pistää paremmaksi ja kehua toisen ihmisen asioilla. Käsittämätöntä. Lapselleni tuli olo, ettei hän ole tärkeä ollenkaan mummolle, ei se mitä sanoo. Jokainen sanoo joskus ajattelematta asioita, miettimättä sen kummemmin. Äitini puhuu niin aina, ei ymmärrä loukkaavansa toista puheillaan ja kuuntelemattomuudellaan ja tarpeellaan lytätä toisen onni ja ilo. Äitiäni ärsyttää, koska hän ei ole saanut otetta lapsistani, toisinsanoen hän ei voi hallita heitä mielensä mukaisesti? Edellinen on vain heikko arvaus.

Syyllistäminenkin oli minulle normaalia. Opin toimimaan syyllisyyden myötä, jos ei muuten ja senkin ex hyvin nopeasti näköjään hoksasi ja alkoi käyttää sitä keinoa minun hallintaan. Äitini valmisteli hyvin minut tulevaan avioliittooni. Muutoin en varmaan olisi viihtynyt siinä helvetissä niin montaa vuosikymmentä. Luulin aina, että minussa oli se kaikki vika, yritin aina parantaa tapani, miellyttää entistäkin enemmän, sopuduin kaikkiin vaatimuksiin kiltisti, joskus uhmasin, ja sitten sopeuduin väkivallan kautta, jos ei muuten mennyt exän tahto perille. Hylkääminen ja sen uhka, asioiden luulottelu minulle, etten pärjää yksin, en kykene elämään yksin, olen sellainen ja tälläinen ja minun piti olla kiitollinen, että ex xieti minua, olin niin kauhea ihminen, ettei kukaan kestänyt seurassani. Hän oli uhrautuva, hän sieti minua vaikka minut olisi pitänyt tappaa vikojeni vuoksi vähintäänkin. Olin tarpeellinen hänelle, silloin kun hän itse niin halusi. Opin olemaan huomaamaton ja sivussa, väistelemään ja olemaan kuitenkin heti saatavilla. Äitini pohjusti minut minusta hyvän orjan. Ilmaisen orjan, tarpeettoman orjan. Halvan ylläpitää orjan. Jota pystyi hallinnoimaan hyvin hienovaraisesti ja kovakouraisuutta ex tarvitsi jokseenkin vähän vuosien varrella. niin, ja itseasiassa oppivaisen orjan. En halunnut itse toistaa samoja virheitä, joten opin myös ennakoimaan sekä varoin visusti tekemästä samoja virheitä uudelleen.