Omat asiani alkavat myös selkiintyä, sitä mukaa kun pääsen vihdoin hengittämään vapaasti.

Ahdistus tuntuu olevan kaukainen muisto, illalla on ihana nukahtaa väsymykseen, eikä pyöriä hereillä tuntikausia ahdistuksen siivittämänä.

Se, että lapset saavat vihdoinkin äänensä kuuluviin ja heidän arjen ongelmat tunnistetaan, on helpottanut oloani hyvin paljon. Minusta tuntuu nyt, että vihdoinkin minulla lupa ja aikaa huomioida myös itseni. Koen oman toipumiseni vasta päässeen alkuun, kun minun ei tarvitse enää huolehtia lasten hyvinvoinnista myös isänsä luona. Ja kaikkinainen yhteys isään on voitu katkaista.

Oikeastaan on ihanaa kokea semmoista hyvänolon tunnetta, ja vielä ilman syyllisyyttä. Ennen saatoin hyvin harvoin ihan kuin vahingossa kokea jotakin vastaavaa ja koin silloin siitä omasta hyvästä olosta mitä suurinta syyllisyyttä. Koin, ettei se tunne kuulunut minulle, en ollut oikeutettu siihen. Valhe se olikin, vaan minkä teen, kun kuuntelin syytöksiä exän taholta harva se päivä, kun hän mielipuolisesti vaati minulta selitystä hymyyn, iloon ja kuulusteli sitten öisin tuntikausia miksi olin hymyillyt päivällä.

Se on nyt mennyttä, tänään lapseni saavat entistä useammin nähdä minun hymyn, ilon ja hyväntuulisuuden ja ihme, he hyväksyvät sen. Joskus joitakin vuosia sitten myös omat lapseni pyrkivät palauttamaan minut entiselleen, jos näytin positiivisia tunteita, he eivät kestäneet ollenkaan myöskään ja kohtelivat minua samoin kuin isänsä aikanaan, senhän he olivat itse nähneet, isän mallista kuinka äitiä kohdellaan tietyissä tilanteissa.

Nykyisin perheessämme jo on hiukan iloa jokainen päivä, jopa uskallamme hieman laskea leikkiä myös, kuten nuorimmainen illalla rohkaistui tekemään harmittoman käytännön pilan kustannuksellani ja menin halpaan, mutta se oli vain hauskaa meille. Saman pilan sitten sai luvan tehdä yhdelle sisaruksista ja ihme, hänkään ei suuttunut asiasta.

Toivon todella, että arjestamme muodostuu pian mukavaa, ihanaa ilon täyttämää eloa, seikkailua jokainen pieni hetki. Toivon, että minä pääsen mahdollisimman pian jaloilleni, ja alan elää. Ilman, että minun täytyisi jatkuvasti pelätä tai olla varuillani kaikesta. Sanoista, teoista, jopa ajatuksista.

Eräänä päivänä sain kehoituksen välttää itseni kannalta negatiivisia ihmisiä, jotka siis myös toimivat peileinä. Tätä peilaamisjuttua olen jo vuosia sitten itsekseni pohtinut ja oli ilo huomata, että joku muukin sen ymmärtää. Minun pitäisi saada nyt positiivisia kokemuksia ja positiivista peilaamista muilta. Niin, en ole koskaan oikein tosissani ymmärtänyt, että semmoinen on tärkeää kelle tahansa. Mietin, miten omassa ympäristössäni on hyvin vähän ihmisiä, ja juuri ne kaikkein läheisimmät peilaavat minulle ikävää ja negatiivista omaa oloaan. Kuten nyt vaikkapa sisarukseni ja äitini ja samaan lukuun olen huomannut nykyisin myös miesystävän. Lapsille olen ikäänkuin peili, ehkä hämärä sellainen ja sama ei toimi toistenpäin, paitsi ehkä negatiivisessa mielessä.

Tätä nykyä olen huomannut tietyn alakuloisuuden kaiken hyvän rinnalla, positiivisen surun ja irtipäästämisen monissa asioissa. Esimerkiksi eroa en ole koskaan päässyt suremaan, enkä itseasiassa montaa muutakaan asiaa elämäni aikana. Minulla ei ole ollut tilaa edes omalle surulle, olen aina ollut olemassa vain tukeakseni muita saamatt itse tukea keneltäkään.

Vihdoinkin myös surulleni on tullut tilaa, kuten monelle muullekin asialle, juuri niille asioille, jotka olen käytännön elämän hankaluuksien vuoksi joutunut siirtämään pois esimerkiks lasten elämässä tulleiden juttujen vuoksi pois tieltä, ajatuksella, ensin lapset ja heidän ongelmat ja sitten vasta minä ja minun huolet. Ja ahdistusta on sitten aiheuttanut juurikin se, etten ole kyennyt auttamaan lapsia, saati itseäni jatkuvasti muuttuvien ylläreiden ansioista. Olen itse jatkuvasti ottanut takapakkia oman olon kanssa, kunnes en sitten enää jaksanutkaan, vuosi sitten romahdin ihan kokonaan ja se takauma ei mennytkään pois, kuten normaalisti. Se jatkui ja jatkui toivottomaan masennukseen saakka.

Pahin taitaa olla nyt takanapäin ja en pääse enää vellomaan syvyyksiin. Hyvä niin. Odotan tällä hetkellä niin paljoa, hyvää lasten elämään ja tietysti omaan elämään. Kun sanon paljon, todellisuudessa se merkitsee hyvin vähää, jokainen pienikin positiivinen asia on tälllä hetkellä kovin merkittävä juttu. Suuria en uskalla haaveilla, oikeastaan en osaa tai uskalla haaveilla mistään. Niin monta kertaa olen omat toiveeni ja haaveeni heittänyt pois mielestäni niiden mahdottomuuden vuoksi ja enää en osaa edes. Aikanaan myös tekemäni lupaukset exälle riitojen jälkeen hankaloittavat kaikenlaista omaan elämääni liittyvää. Kuten yhdenkin riidan päätteeksi olen luvannut, etten koskaan haaveile mistään, en toivo mitään itselleni tai omaan elämääni ja pyytelin miljoonia kertoja anteeksi sitä, että olin edes erehtynyt haaveilemaan jostakin.

Kaikki on opeteltava alusta. Ihan kaikki jokaisella elämän saralla. Jopa se, kuka ja mikä olen äitiyden lisäksi. Tunnelin päässä näkyy nyt kuitenkin valoa, se on se asia, mikä saa minut eteenpäin tällä hetkellä. Pieni toivo asioiden tilan muuttumisesta parempaan päin.