Pidän auringonpaisteesta, pidän keväästä ja raikkaasta ilmasta sekä pakkasaamuista, kun edellisen päivän lumihöttö on yön aikana jäätynyt ja pitkin päivää sulaa jälleen pois, maaliskuu.

Pidän siitä, että linnut laulavat koko päivän lähistöllä, metsässä oikein kohisee tuleva kesä. Pidän sinisestä taivaasta, hattaroista siellä täällä. Pidän lämmöstä, kuumuudesta suomalaisittain. Viime kesä oli ilmojen puolesta aivan huippu, juuri sopivan kuumaa itselleni.

Pidän musiikista, kirjoittamisesta, käsitöistä, lukemisesta, kokkailusta, kodin sisustamisesta ja siisteydestä. Kaikista niistä asioista, joita kotioloissa saa ja pitää tehdä.

Kodin seinien ulkopuolelle jää ne haasteet, kuten ihmisten kanssa toimeentuleminen ja ns. sosiaalisuus. Se on varmaankin yksi itselleni suurimpia haasteita selättää, vaikka nyt tuntuukin, ettei se ole sittenkään mahdotonta. Joku toinen päivä voin ajatella tuostakin tosin toisin.

Olen ollut luova, kulkenut myös omia polkujani aikanani. Tajuan sen, kun olen pohtinut mennyttä ja niitä mukavia asioita siellä. Olen ollut joskus myös ns. värikäs persoona, sosiaalinenkin jopa, vaikkei sitä tänään millään uskoisi minusta.

Ennenkaikkea olen pitänyt äitinä olemisesta, mikään ei ole ollut itsestäänselvää. Äitiyden rooli elämässäni on ollut ainoa, joka on ollut pysyvää, siitä olen itsekin pitänyt leijonan tavoin kiinni ja yrittänyt pitää jälkikasvun puolia kaikessa. Jokaisessa asiassa lapseni ovat tulleet etusijalle, ihan kaikessa.

Nyt olisi minun opeteltava sitten myös olemaan nainen, ja laittamaan itsenikin joskus etusijalle. Monia muitakin rooleja olisi uudelleen opeteltava, mutta niiden aika ei ole nyt. Tuo naiseus minussa kiehtoo jollakin lailla eniten nyt. Kaikki se, mistä olen jäänyt paitsi ja mitä en ole koskaan edes oikeastaan ajatellut. Olin aikanaan nuori, tyttö ja siitä kasvoin suoraan äiidiksi. Äitiys oli minulle kuitenkin valinta, hyvin tietoinen sellainen.

Kiitos sille ihmiselle, joka osasi kerto omista kokemuksistaan ja siitä miten hän olisi aikanaan valinnut toisin, jos olisi vain ymmärtänyt ja hän kehoitti minua aikanaan miettimään tarkoin, mitä itse halusin elämältäni ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Työn ja uran voi laittaa etusijalle, ja se sitten valitettavasti sulkee joitakin asioita automaattisesti pois, mikäli haluaa niitä tikkaita lähteä kulkemaan. Olin itsekin aikanaan tuossa tilanteessa, ja tein tietoisen valintani oman elämäni suhteen. Tiesin jo tuolloin, etten kykenisi molempia saamaan, joten valitsin perheen, äitiyden ja lapset. Uraa ehtii sitten myöhemminkin rakentaa. Äitiyden mahdollisuus hiipuu vuosien myötä, joskus sen toteuttaminen on sitten liian myöhäistä ja on uskalllettava hypätä tuntemattomaan ajoissa. Ihmisen biologia määrittää hyvin pitkälle äitiyden ajankohtaa ja nuorena se on jo biologisesti helpompaa perustaa perhe.

Olen aina itse vihannut sitten kun elämää, taai ajatusta aasioista sitten kun. Huomaan sortuneeni itse tuohon kuitenkin oman itseni kohdalla. Olen miettinyt monia asioita itseni kohdalla ajatuksella sitten kun lapset on tarpeeksi isoja niin sitten...Ja siirtänyt siten omaa elämääni ja jäänytkin sitten junnaamaan paikoilleni.

Kaikella on tarkoitus, se mikä alkoi vuosi sitten, onkin ollut hyvin voimakas muistutus siitä, etten enää voi unohtaa omaa elämääni ja itseäni edes lasten hyvinvoinnin tekosyyllä.

Niin, olen onnistunut unohtamaan itseni täysin. Ja helppoa se onkin ollut minun historialla. Kuin olisin kotiini tullut, eli olen itse alkanut elää elämääni siten miten se oli jo avioliitossa tullut tutuksi, eli eristäen itseni kotiin. No, sosiaalisten tilanteiden pelko on rajoittanut ja rajoittaa edelleen elämääni sen suhteen.

Silti, minun ei ole pakko elää kuten ennen, minun ei ole pakko alistua exän vallan alle, kuten olen eron jälkeen niin tehnyt, kuvitellen, että niin lasten oma kärsimys vähenee, jos ja kun ex saa sen mitä kulloinkin haluaa ja tavoittelee. Ei se niin mene sittenkään.

Kaikkein pahin asia, mitä ex ei voi sietää, on toisten ihmisten itsenäisyys, oma elämä ja ilo elämästä. Ilo ja onnen kokemukset, siis sellainen ihan arkipäiväinenkin. Kun opin olemaan välittämättä tuosta, olen jo melkoisen pitkällä. Tosiaan, minun vastuulla ei ole se, miten ex reagoi esim. minun kuulumisiin. Jos suuttuu ja alkaa raivoamaan ja syyllistämään lapsia, tai ex alkaa luulemaan lisää ja kuvittelemaan omiaan, se ei todellakaan ole minun vastuulla eikä inun asiani ollenkaan.

Saan olla onnellinen. Saan elää ihan omaa elämääni, iloiten ja ollen juuri sellainen kuin olen ja saan tehdäkin mitä haluan, minun ei tarvitse välittää exän arvailuista ja syyllistämisyrityksistä tippaakaan. Ei minuakan ole kiinnostanut hänen elämänsä tippaakaan, poikkeuksena tietysti lapset, ja heidän elonsa isänsä luona.

Vihdoinkin minulla on lupa miettiä myös itseäni, itseasiassa se on jopa oikein toivottavaa ja suotavaa. Ja olen opetellut, miljoonasosa kerrallaan. Ikäänkuin kokeilen, etsin ja haparoin. Sen jälkeen kun olen uskaltautunut ja saanut apua lasten vaikeaan tilanteeseen sukkuloida kahden erilaisen kodin välillä, moni asia on muuttunut exän toimissa suhteessa lapsiin ja hän toimii juuri kuten pitääkin, eli opettelee ottamaan lapsistaan vastuuta, kuten aikuisen pitäisikin normisti tehdä. Nyt hän ei pääse enää luistamaan omasta aikuisen vastuustaan lapsiin nähden ja se on jo nyt auttanut minua monissa asioissa. Ex tekee sen vain näyttääkseen, miten hyväisä on, vaikka tiedän kaiken olevan hyvää teatteria, silti se on prempi lapsille, kuin ei ollenkaan.

Yksi iso asia, mitä kevään aikana tulee tapahtumaan on muutos tämän kodin ilmapiirissä. Tunneilmastossa, jos ihan tarkkana olen.

Ilo, riemu, positiivisuus on tästä lähtien työn alla koko porukalla. Tunteita on ollut sallittua näyttää minun kodissa aina, vaan ei ihan kaikkea, ei ainakaan lasten nähden, koska he eivät ole kestäneet hyviä tunteita. Ei ilman tarvetta syyllistää ja lytätä ja kokea kateellisuutta. Ihan samoin aikanaan avioliiton aikana. Ex ei ole koskaan voinut sietää positiivisia tunteita tai niiden ilmaisua ja hän on ollut kateellinen ja aina syyllistänyt muut muiden tunteista.

Siihen en anna enää tässä kodissa mahdollisuutta. Minulla, miesystävällä ja lapsilla on lupa näyttää positiiviset tunteensa, ilman syyllisyyden kokemusta, tai pelkoa, että toiset sitten pyrkivät lyyttyynlyömään toisen ilon.

Olen tämän äärellä juuri nyt, ymmärrän mitä koko perhe tarvitsee, iloa ja luvallista ilmaisua. Ilman pelkoa syyllisyyden tunteista. Jokaisella jäsenellä on oikeutensa kokea positiivisia tunteita. Yksinkertainen ja simppeli juttu kirjoitettuna, käytännön toteutus onkin monimutkaisempi juttu.

Olen jotenkin helpottunut tästä, tässä kodissa ei tarvitse enää pelätä näyttää iloaa, riemua ja hyviä tunteita myöskään. Ne vain on jääneet jonnekin taka-alalle kaiken sen negatiivisen kuorman alla. Minun ei tarvitse välittää, jos ex kokee huonommuutta, kun raivostuu ilosta, jota hän ei kykene tarjoamaan, se ei ole minun ongelmani. Ei enää. Lapset eivät ole yksin enää siellä exän luona, asiat tulevat ilmi, ennemmin tai myöhemmin jokatapauksessa. Se, miten elän elämääni lasten kanssa, ei saa enää olla exän mielialoisat riippuvainen minun kodissa. Meidän ei tarvitse välittää siitä, miten isänsä reagoi mihinkin asiaan. Meillä on oiketemme olla positiivisia ja iloisia ja kokea hyvää elämässä.

Vapaus, kiitollisuus, ilo