Mikä ihme siinä oikein on, että kun perheessämme jollakin jäsenellä onnistuu jokin hyvin ja iloitsee sitten siitä ansaitusti, tapahtuu jotakin ikävää myös samaan syssyyn, niin että se iloinen asia ei merkitse sitten enää mitään.

Näin kävi jälleen yhden nuoren kohdalla. Tunnistan tuon saman ilmiön myös omalle kohdalleni ja niinpä olen oppinut pitämään oman onneni ihan vain omassa tiedossani, en ole uskaltanut hehkuttaa isoa tai pientä onnistumista, koska aina sitten tulee jokin ikävä asia eteen,joka kaataa sitten kaiken.

Eräänä päivänä taannoin koin jotakin yllättävää, ja uskalsin sanoa kyllä. Normaalisti olisin sanonut suoralta kädeltä ei, vaan tein toisin ja se kannatti. Oli mukava ilta yhdessä vanhimman lapseni kanssa. Semmoista kahdenkeskistä aikaa en muista viettäneeni koskaan tämän ihmisen kanssa.

Äitini on jälleen ilkeä. Sitä mukaa, kun hän huomaa minun pääsevän tasapainoon, hän alkaa sen minun alasajamisen, keinolla millä hyvänsä ja sitten loukkaantuu, kun en reagoi tai annan samalla mitalla takaisin. Aina on ollut niin, että ne minun läheisimmät ihmiset äiti ja osa sisaruksista on olleet minulle kateellisia, ihan sama mikä asia, kateus on pistänyt esiin. En ole kokenut koskaan sitä tukea, mitä yleensä läheisiltä saadaan. Ainoastaan lyttyynlyttäämistä ja kateuden ikävää ilmaisua siitä, miten hän tai toiset on senkin asian tehneet paremmin ja hienommin ja ym.

Yhtenä päivänä käydessäni äidillä kylässä, hän ilmoitti, miten hänen kaverinsa ei voinut tulla käymään äitini luona, koska minä olin käymässä siellä. Outoa, hyvin outoa. Jäin itsekseni miettimään, mitä olen sillekin ihmisille tehnyt, että noin alkaa käyttäytymään ja tiedän, etten ole todellakaan sille ihmiselle sanonut tai tehnyt mitään. Kyse onkin äitini omista puheista, äitini tuolle ystävälleen valheellisesti kertonut minun mukasanomisista äitini ystävästä. Tätä kuviota äitini on harrastanut myös meidän sisarusten välien etäännyttämisessä, jotta hän voisi hallita ja toimia välikappaleena ja kokea olevansa tärkeä.

Ja samaa paskaa äitini jauhoi myös muista sisaruksista minulle. Kyseli, olenko kuullut tai puhunut kenekään kanssa. En ymmärrä, en todellakaan. En ymmärrä, miksi me sisarukset emme saa rakentaa omia suhteitamme, ilman äitini jaktuvaa puuttumista asioihimme ja loukkaantumista siitä, että hän jää paitsi jostain ja on sitten niin helvetin kateellinen.

Olen opetellut tekemään kampauksen omiin hiuksiini. Ajatella, yli 30 vuoden jälkeen opettelen laittamaan tukkaani, taito joka olisi pitänyt äitini opettaa minulle, vaan hän pääsi helpommalla pitämällä tukkani poikamaisen lyhyenä ja itse sain olla kateellinen muille tytöille heidän kivoista kampauksista ja leteistä jne.

Niin, näytin äidilleni tukkani, ja mitä hän tuumasi? Hän perkele sanoi, että aamuteeveen juontajalla oli paljon kauniimpi kampaus, ja kuinka hieno se oli. Minun hiuksiini ei edes katsonut. Selitti vain, miten aamuteeveen juontajilla on aina niin kauniit hiukset ja kampaukset. On kiva äiti. Tuumasin takaisin vain, että tottakai heillä on kivat hiukset ja hyvin on kampaaja laittanut ne ennen kuvauksia ja sanoin, ettemme me (minä ja osa lapsia) tietenkään niin upeita kampauksia itse voi mitenkän tehdä, kun emme ole kampaajia. Meni äiti vähän hölmöksi, koska vastasin täysin eri tavoin kuin ennen.

Samaan syssyyn äitini alkoi sitten puhumaan miten hänelläkin oli nuorena paksu ja pitkä tukka, johon olisi saanut vaikka ja mitä kampauksia, kuinka oli parempi tukka kuin hänen sisaruksellaan, joka oli kuulemma ollut äidilleni aina kateellinen hiuksista. Siis, hetkinen. Minä mainitsin äidilleni, että olin opetellut tekemään ensimmäistä kertaa hiuksiini yksinkertaisen kampauksen ja omasta mielestäni nätin, niin äitini lyttäsi ja ohitti koko minun juttuni. Mitä tapahtui?

Äitini on yksi syy, miksi en ole ymmärtänyt oikean ja väärän eroa omassa avioliitossani aikanaan. Olen äitini oppien mukaisesti myös osannut lytätä omia lapsiani, toimien samoin kuin äitini. Ja näitä nyt sitten minä selvittelen omien lasteni kanssa, ja opettelen uusia normaaleja toimintamalleja.

Äitini onnistui jälleen myös haukkumaan sisarukseni minulle, sillätavoin hienosti, arvostellen. En lähtenyt siihen puheeseen mukaan ja sekin kismitti äitiäni. En myöskään lähtenyt mukaan hänen kuvitelmiinsa ja luuloihinsa. Päinvastoin, kerroin hänelle, ettei hän voi luulla tai kuvitella semmoisia asioita, hän ei ole mikään ennustaja, hän ei ole esim. lääkäri tai muukaan arvuutellessaan lapsiensa asioita.

On ikävää huomata näin vanhemmiten tuo oman äidin keskenkasvuisuus ja se, miten usein käyttäytyy kuin pieni lapsi konsanaan. Hänellä on siihen syynsä, ja vaikka ymmärränkin äitiäni jotenkin, silti hän onnistuu ainakin henkisesti lyttäämään ja satuttamaan ja vielä kehtaa ihmetellä, miksi hänen lapsensa eivät pidä häneen yhteyttä. Kun ei äidin suusta tule kuin verhottuja loukkauksia, vaateita, syyttelyä ja muiden haukkumista sekä hienovaraista arvostelua milloin mistäkin. Ja sitten tuo, ettei äiti ole koskaan osannut iloita onnistumisista, ei ole koskaan osannut tukea toista. Hän on aina ollut se, jota on pitänyt tukea ja lohduttaa ja kantaa elämässä eteenpäin.

Kerran äitini jälleen tuumasi, ettei suostu muuttamaan pois talostaan mihinkään vanhainkotiin. Oli puhetta yleisesti vanhusten sumisesta ja äitini käuhisteli otsikoissa kulkevia juttuvia huonosta hoidosta. Leikilläni tuumasin, että miettii miten lapsiaan kohtelee, kun me kuitenkin valitsemme sitten sen hoitokodin, kun aika on. Tällä hetkellä tämä ihminen ei siis pärjää ilman apua talossaan. Me sisarukset pääsisimme paljon helpommalla, jos äiti asuisi jossakin kerros,-rivitalossa. Me emme halua tehdä pihatöitä, äiti tai kukaan muukaan ei kykene huolehtimaan edes pihatyövälineistä, että olisi asianmukaiset. Nekin, mitä olen hankkinut on kadonnut jonnekin, ja jo pelkkä pihaan haravointi on vaikeaa ja kun äidillä ei ole edes varaa hankkia välineitä, jotta kukaan pääsisi tekemään omakotitalon juttuja. Ja varaa ei ole meillä sisaruksillakaan, mutta silti äiti odottaa, että joku hyvää hyvyyttään hankkii hänelle kaiken tarvittavan, niin että hän voi istua terassilla ja arvostella toisten tekemisiä hänen pihassaan ja kodissaan. Kiitosta ei kuulu, vain moite ja kuinka hän olisi senkin asian tehnyt niin ja niin ja kuinka hän mukamas on ennen tehnyt sitä ja tätä. Ja valhetta kaikki, hän ei ole koskaan tehnyt mitään. Se olin minä, joka tein hänelle ja hänen puolestaan. Kummasti se aika vain kultaa muistot. Ja enää en jaksa, minulla tänä päivänä oma piha, oma elämä ja omat lapset joiden hyvinvoinnista olen vastuussa, kodista puhumattakaan.

Äitini ei ole mikään herttainen pikku vanhus. Hän on katkera, kateellinen, ilkeäkin ja usin pahansuopa ainakin mitä toisten ihmisten onneen tulee. Ihan turhaan ihmettelen itse, mistä kaikki negatiivisuus kumpuaa, se tulee suoraan äidinmaidosta imettynä. Käydessämme kylässä, olen iloinen mikäli miesystävä on myös paikalla, koska silloin äitini osaa olla ihmisiksi. Mutta heti kun paikalla ei ole ketään vierasta, äitini äityy hyvin ilkeäksi puheissaan. Sitä loukkaamisen rajaa on vaikea itse vetää ja usein onkin parempi vain poistua ulos. Lapsille olen edelleisten vuosien aikana avannut hieman mummon käytöstä, sekä sitten tissuttelua kaljalla, jota harrastaa edelleen.

Olen yrittänyt antaa anteeksi, ymmärtää ja sietää äitini kohtelua ja käytöstä. Olen jopa yrittänyt rakastaa häntä kaikesta huolimatta. Olen kokenut hänenkin suhteen mitä suurinta syyllisyyttä hänen elämästään, siitä mitä hän on joutunut kokemaan. Olen joutunut nielemään omat asiani hänen edessään, kun hän on kärsinyt, kokenut kamalia elämässään ja niinpä me laapset tai lapsenlapset emme myöskään saa iloita elämässä. Se kaikki on häneltä pois.

Nykyisin en enää kerro elämästäni tai lasteni elämästä mitään aidilleni. Niin olen huomannut pääsevän kaikkein vähimmällä mielenpahoituksella. Äitini ei tarvitse olla kateellinen, hänen ei tarvitse syyllistää ketään meistä siitä, että meillä menee elämässä hyvin jokin asia, hänen ei tarvitse alkaa sitä tavanomaista lyttäämiskampanjaansa.

Neutraali kohtaaminen, toimin niin, ettei äitini saa valituksen aihetta käynneistäni hänen luonaan. Esim. Itse kutsuu meidät syömään, ja sitten kuitenkin toisille sisaruksille valitti, että me söimme hänen viimeiset rahansa isolla porukalla ja kävimme sotkemassa paikkoja (tiskit). Joten enää emme ota vastaan tarjoiluja, ja vien kahvipaketin hänelle, jotta hän ei saa aihetta valittaa, että käyn juomassa hänen kahvit, jotka vähistään ostaa itselleen. Ja kun käymme hänelle saunaa lämmittämässä, meillä on omat eväät mukana, ettei tule sanomista äidiltä siitä, kuinka tulee kalliiksi nämä saunapäivät. Kesällä maksoin vesilaskun ja veimme omat puumme kiukaaseen. Sekä kustansimme omasta pussista koko saunan kunnostuksen. Näitä asioita äitini ei kuitenkaan huomioi mitenkään, ei ymmärrä. Itse en enää kohta sauno siellä ollenkaan, koska olen kuullut nyt miten hänelle tulee kalliiksi vesilaskut, sekä puita pitää hankkia. Saunokoon sitten yksinään. Mutta, jos ja kun me joudumme sitä saunaa ja vesiä hänelle lämmittämään kerta viikkoon, niin kai se olisi vain kohtuullista, että voimme samalla saunoa itsekin. Mutta ei. Miesystävä ei ole kuullut äitini moitteita siitä, iten kalliiksi tulee meidän saunominen, vaikka sitten kuitenkin teemme äitini luona myös omakotitalon pikkujuttuja vähän väliä, ilmaiseksi ja tarvikkeet menevät meidän rahoista. Äitini on tottunut niin tuohon, että kaikki asiat hän saa muilta ilmaiseksi, muut tekevät hänen puolestaan kaiken ja hän vain voi keskittyä kaljan kippaamiseen ja puhumiseen ja tupakointiin huokaillen elämän raskautta sekä antaen neuvoja sivusta huudelleen. Sitten kun hänen itsensä pitäisi jotakin tehdä, hän heittäytyy kovin kipeäksi, ja säälittäväksi juuri sillä hetkellä ei sitten voi mitään tehdä ja sovitut asiat jäävät tekemättä. Silläkään ei ole väliä, että se toinen ihminen on varta vasten varannut kalenterista juuri sen ajan toiselle, valmistautunut olemaan avuksi ja sitten äitini vain ilmoittaa, ettei millään jaksa tänään, tasantarkkaan tietäen, että asiasta oli sovittu. IHme vallankäyttöä ja hallintaa sekin. Saman onnistui yhdelle lapselleni tekemään, ja perhana sentään en anna äitini pompottaa yhtäkään lastani samoin kuin minua on onnistunut pompottelemaan.