Aikuiselle ihmiselle rajojen asettaminen on hankalaa, tai koen sen itse hankalaksi.

Elämässäni vaikuttaa tällä hetkellä kaksi vaikeaa ihmistä, joille olen opetellut vetämään rajoja. Ja opettelen edelleen.

Ex ja äiti.

Molemmat ovat sivussa elämästä, halliten kuitenkin molemmat omilla tavoillaan minun elämistä.

Exän hallintaa minuun ja elämääni yhdyssiteenä on yhteiset lapset. Onneksi tämä tulee muuttumaan ja tiedän vihdoinkin, ettei minun tarvitse alistua moiseen enää kovin pitkään. Lasten kautta tapahtuvaan hallintaan on tulossa suuri muutos, samoin kuin siihen, että lasten elämään on tulossa positiivisia muutoksia. Olen vihdoin uskaltanut alkaa puhua asioista ja pyytää apua. Ymmärrän nyt, ettei minun tarvitse yksin kahlata suossa.

Äitini suhteen olen omillani. Haparoin ja etsin tapaa, jolla suojelen itse itseäni, koska en voi kuitenkaan täysin häntä jättää oman onnensa nojaan. JOkin lapsen velvollisuus huolehtia vanhemmastaan on olemassa. En voi myöskään katkoa välejä ihan kokonaan, jo lasten vuoksi. Heillä on mummo, vaikka hän onkin mikä on.

Olen helpottunut ajatuksesta, että exän ja minun loputon ja toivoton yhteistyövanhemmuuden opettelu ja toimimattottomuus on otettu todesta. Kuten myös lasten pahoinvointi ja suoranaiset ongelmat kahden kodin ristiriitaisuuksissa, kuten sitten myös exän jatkuva kiusanteko lasten kautta minuun.

Nyt itselleni jää todellista aikaa toipumiseenkin, siihen mihin ei ole ollut mahdollisuutta aiemmin. Minun ei tarvitse enää yrittää yksin vetää rajoja ja yrittää pitää niitä suhteessa exään. Onneksi.

Ja jotain minun täytyy tehdä myös suhteessa äitiini. Keskustelu ei tule kysymykseen, koska hän vain loukkaantuu kaikesta samoin kuin pieni lapsi. Täydellistä irtiottoa en voi tehdä, koska se olisi sama asia kuin heitteillejättö, hän ei pärjää oikeasti yksin. Tai enhän sitä tiedä todellisuudessa, kun olen itsekin mahdollistanut suostumalla hyväksikäytettäväksi toisen avuttomuuden edessä. Ja sitten kun olen yrittänyt vastuuttaa äitiä omista asioistaan, hän ei kuitenkaan kykene kantamaan vastuutaan. Hän ei osaa tai ei halua, vaikka siis osaisikin.

Auttaisiko itseäni selkeät säännöt äitini suhteen? Että järjestäisin kerran viikossa ns. aikaa vain hänelle, ja hänkin osaisi sitten ennalta varautua hoitaa asioitaan, kuten kissanruokaa kaupasta, eli kaljaa kun ei mokoma jaksa raahata ostoksiaan kävellen. Kuka huolehtisi siivouksen? Sitä hän ei ole koskaan halunnut tehdä. Ja itsellänikin on jo oma koti, mikä pitää huolehtia. Rahalla nämäkin asiat hoituisivat, mutta sitä rahaa ei ole. Ja itsellä ei rahkeet riitä enää kahden kodin asioiden hoitoon. Omat lapset ja oma elämä menee heittämällä etusijalle.

Ja äitini tietäen, vaikka kuinka etukäteen sovittaisiin jokin siivoushetki, hän heittäytyy juuri sovittuna ajankohtana haaluttomaksi siivoukseen. Kymmeniä ja satoja kertoja kertoja olemme sopineet etukäteen siivouksesta, minä järjestän aikaa omasta elämästäni ja kun pääsen sitten paikanpäälle, hän ilmoittaa ykskantaan, ettei hän tänään jaksa, että kukaan siivoaa hänen kotiaan. Ja niinpä sitten se asia jää sillä kertaa. Viimeksi tämä kuvio toistui viikko viikon perään syksyllä. Toista kuukautta hän siirsi aina seuraavalle viikolle kotinsa siivousta, ja samalla puhui muille, miten koti on kuin sikolätti ja kukaan ei häntä auta. Joten tuo etukäteen sopiminen ei toimi äitini kohdalla.

Vai toimisiko sitten niin, että kun jotakin sovitaan yhdessä, siitä sitten pidettään kiinni, vaikka äiti kuinka asiaa vastustaisi? Kerran kuukaudessa tiettynä ajankohtana varaisinkin itselleni ajan äidin kodin siivoukseen ja vaikka kuinka heittäytyisi "hankalaksi", pitäisin kiinni itse siitä, mitä on sovittu? Vai voisimmeko sisaruksien kanssa sopia vuorottaisista ajoista? Tällä hetkellä äitini huolenpito on siirtynyt yhdelle sisaruksista, joka ei osaa sanoa ei ja on osaltaan jatkanut minun toimia äidin suhteen, eli kantaa vastuuta, mikä ei tuollekaan sisarukselle kuuluisi.

Äh, en tiedä oikeastaan mitä tehdä? Äidinkin suhteen on ihan sama, mitä suunnittelee tai on suunnittelematta, kun hän sitten itse peruu tai muuten ilmoittaa, ettei tarvitsekaan. Kuten useinkin, hän kokee paniikissa kauhunhetkiä, kun kaljat loppuvat, ja kauppaan ei siis jaksa lähteä itse kävellen. Hän soittaa vuoronperään jokaiselle mahdolliselle kyytiläiselle, koska sinne kauppaan pitää päästä heti eikä parin tunnin päästä. Sitten ilmeisesti jokainen lupaa käyttää äidin kaupassa omien aikataulujen puitteissa, äitini ei vahingossakaan kerro, että on jo kysynyt tai peräti sopinut jonkun kanssa jo jotain ja sitten kun pääsemme paikanpäälle, toteamme, että taas kävi näin eli jokainen mahdollinen kyyti on pihassa tai äiti onkin jo käynyt kaupassa tai on juuri sillä hetkellä jonkun kyydillä kaupassa. Ja sitten itselleni tulee ainakin hyvin turhautunut olo, äiti soittaa tyyliin, että maailmanloppu on ovella hädässään ja sitten kun menee paikanpäälle, hyvin usin jopa niin, että omat päivän suunnitelmat menevät mönkään äidin vaateiden tieltä ja turhaan ajelen paikanpäälle, kun hän ei sitten edes ilmoita, että pääsi jo toisen kyydillä tai että on joku on jo luvannut tulla häntä käyttämään kaupassa.

Sama näiden saunanlämmitysten kanssa myös. Meillä ei ole mitään pakkotarvetta käydä äidin luona saunomassa. Lämmitämme saunan hänelle itselleen ja saunomme sitten siinä samalla vain, ettei tavallaan yhtä ihmistä varten tehdä tuntikaaupalla työtä. Ja onhan se reilua, että myös tämä saunanlämmittäjä itsekin pääsee kylpemään, kun on kerta sen lämmittänytkin. Sitten äidin luona onkin joku muu jo ehtinyt lämmittää saunan, mutta äiti ei imoita siitä mitään, vaan tavallaan menemme sitten turhanpäiten paikalle, vaikka siis omassakin kodissa olisi ollut tehtävää jne.

Ja sitten vielä kun polttoaineet eivät ole minun autossa ilmaista, eli jokainen matka äidin luo maksaa minulle. Varmaankin ajalisin enemmänkin, myös äidin luo mikäli tuo ympäristökatastrofi ei veisi niin paljoa polttoainetta. Sisaruksien kanssa emme oikein sopia asioista, jokin ihmeellinen kateus on olemassa välillämme, arvostelu on myös arkipäivää, jota äitini vielä lietsoo kummastelleessaan jokaiselle sisarukselle erikseen omat juttunsa meistä muista sisaruksista. Kertoo toisen asiat, vaikka kyseinen ihminen oliskin siinä samassa huoneessa. Ja tällä ihmisellä ei ole sananvaltaa edes omissa henkilökohtaisissa asioissa, kun äiti ne jakaa muille samassa tilassa oleville.

Eli rajojen ollessa hukassa äidilläni itsellään ja kun toimii miten toimii, ainoa vaihtoehto olisi olla pitämättä yhteyttä ollenkaan. Hänkin on semmoinen, että kun annat pikkusormen, vie koko ruumiin. Käsikään ei riitä. Jos näytän vihreää valoa vaikka hänen kodin siivoukselle, hän alkaa samantien vaatimaan sitten myös kukkien multien vaihtoa, sekä mm. ikkunoiden pesua ja koko huushollin uudelleen järjestelyä ja samaan syssyyn sitten pitäisi myös ulkovarastot luvata siivota jne. Se homma menee ihan hurjaksi äitini puolelta, keksii mitä ihmeellisempiä toiveita sitten siinä samalla, ja vaikka sitten kuinka sopii jotakin, ja kun h-hetki on käsillä, niin sitten ei enää kiinnostakaan tai ei jaksa tai jotakin muuta tekosyytä ja olo on semmoinen, että miksi sitten sopia yhtään mitään, kun ei koskaan sitten kuitenkaan halua toteuttaa?

Ensin vaatii ja sitten kieltäytyy kummiskin ja myöhemmin sitten arvostelee ja häukkuu kun jokin suunnitelma ei toteutunutkaan, vaikka itse sen perui mutta syyt niskoilleen on aina saanut se, joka oli luvannut jonkin asian tehdä. Omituista käytöstä. Tämän vuoksi en ole itse enää lupaillut yhtään mitään, kuten en ole tarjoutunut tai edes pyydettäessä käynyt enää siivoamassa tai yrittämässä siivousta, koska monta matkaa on mennyt hukkaan sen vuoksi, ettei jaksa ja oli kiva kun kävin ja voin poistua jos ei ollut muuta, kuten äitini tuppaa sanomaan.

Hallintaahan tuokin on, vallankäyttöä. Ymmärrän kuitenkin äitini kohdalla, ettei hän ehkä itse ymmärrä omaa käytöstään muita ihmisiä kohtaan? Ymmärrän, että vuosikymmenien alkon käyttö on todellakin pehmentänyt ne vähäisetkin aivosolut?

Jokatapauksessa, minun on oikeus ajatella omaa hyvinvointia ensisijaisesti. Kukaan ei tällä hetkellä saa olla laittmassa kapuloita rattaisiin, kun opettelen elämään ensimmäistä kertaa oman hyvinvointini silmällä pitäen ja sitä kautta myös lasten ja muiden "läheisten".

Opin pienestä tytöstä lahtien, ettei minun elämällä ja hyvinvoinnilla ollut merkitystä. Vain sillä on ollut merkitys, miten itse saan toisille hyvinvointia, ihan kuin tosiaankin olisin aina ollut näkymätön ja tehty palvelemaan muita ilman omia tarpeita.Se on nyt valitettavasti loppu. Tiedän, että on olemassa jossakin, minä. On olemassa jossakin se pieni tyttö, joka on jäänyt vaille kaikkea, saanut kylmää kyytiä silloin kun jotakin olisi tarvinnut. Olen ollut likakaivo, olen syy ja mahdollistaja muille. Kaikille muille paitsi itselleni. Ei minulla ollut oikeutta, ei lupaa eikä kenenkään hyväksyntää omille jutuille. 

Tänään en tarvitse muiden lupaa sille, että voin hyvin tai haen niitä asioita itselleni, jotka auttavat minua voimaan paremmin. Riittää, että annan itse itselleni luvan kaikkeen siiheen, mikä edesauttaa minun toipumista koko hiton menneestä ja inhottavasta elämästä.

En myöskään ole selitysvelvollinen muille, jos kyse on minun hyvinvoinnista. En myöskään suostu kokemaan omasta hyvinvoinnistani syyllisyyttä. Minun hyvinvointi ei ole toiselta pois. Minun ilo ei ole toiselta pois. Ja vaikka minun hyvinvointi aiheuttaa tunteita muissa ihmisissä, en ole vastuussa niistä tunteista mitenkään. Ihan turhaan yrittää kaataa syyllisyyden taakkaa minulle enään. Tai häpeää, tai jotakin muuta, millä on ennen vanhaan saaneet minut ns. takaisin ruotuun ja toimimaan kuten muut haluaa.

Minun ei tarvitse enää suostua pompotteluun, ei kenenkään hallintaan tai valtaan.  Ja oikeastaan, en ole edes vastuussa myöskään toisten rajoista, eli riittää kun itse huolehdin omista rajoistani, joiden yli ei kävellä ja kunnioitan itse toisten rajoja.