Nyt koen pitkiin aikoihin sellaista tavallista tylsyyttä, en ole helisemässä jatkuvasti jonkin syyn vuoksi ja tämä tylsyys tuntuu jotenkin epämiellyttävältä kestää. Kun olen elänyt jatkuvassa hälytystilassa jo ihan kehollisestikin ja nyt kaikki on pysähdyksissä.

Tämä on nyt sitten se oikea hetki pysähtyä itseni äärelle. Alkaa miettimään niitä asioita, joihin perehdyn jatkossa, opettelen kääntymään sisään oikealla tavalla. Ajan kanssa ja ihan tietoisesti. Kuulostelen itseäni, kalastelen ajatuksia ja tunteita ja kaikkea muuta.

Mietin rohkaisevia sanoja, joita olen kuullut, nyt siihenkin on tämä hetki. Puoli vuotta, se on hirmuisen lyhyt aika toipumisessa koko elämästä.

Mitä haluan itse? Jos ei tarvitse muita miettiä? Siinäpä todellinen haaste, kun en ollenkaan tiedä.

No, olen jo pitkään miettinyt omaa kehoani ja sen kaikenlaista oireilua. Tahdon saada kropan kuntoon, jotta se ei jatkossa häiritse kaikkea muuta elämää, kuten tähän asti. Tai rajoita monia asioita.

Minun pitää siis opetella syömään uudelleen. Saattaa todellakin mennä päiviä, etten syö. Kahvia juon sitten liikaakin. Ja energiaa haen sokerimehuista. Osasyy väsymykseen löytyy ihan omista tavoistani olla huolehtimatta omista syömisistä. Ongelma onkin koko perheen, koska perusruokamme koostuu kotimaisista viljoista hyvin pitkälle. Valitsen aina, mikäli laitan suuhuni vilajpitoista ruokaa, jota on siis joka lajissa. On minunkin syötävä, jokatapauksessa. Muilla perheessä ei ole kovin rajoittavia ongelmia syömisten kanssa ja olen sen suhteen laiska ja yritän säästää, kun en hanki itselleni viljattomia tuotteita. Viime kesän onnistunut ruokavalio kuitenkin näytti minulle sen, miten voin paremmin kaikinpuolin kun noudatan omaa diettiäni.

Mitä sitten tapahtui? Aloin leikkiä jälleen syömisillä, ensin ei oireita tullut, siedin sen näkkärin, siedin kakun palan jne. Ja sitten se olikin jälleen myöhäistä, vatsa turposi, kivut palasivat ikävien tuotosten kera. Ja nyt en kykene pitäytymään dieetissäni sitten millään. Mikään ei taas ei imeydy kehooni, paitsi ne rasvat näköjään pelastusrenkaan muodossa.

Miesystävällä on myös taipumus unohtaa vielä vuosienkin jälkeen viljattomuus. Hän tekee ruokia ajattelematta minua ja sitten suuttuu kun kerron, että en voi syödä ja jos syön niin lopputulema on sitten ikävä. Samoin lapset eivät muista, ei muutkaan, kuten äitini, joka tarjoilee sitten kaikenlaista herkkua ja sitten kun sinne menen käymään nälissäni, niin tottakai otan jo ihan nälkääni sen herkun, tai koko paketin pipareita siltä istumalta ja jälleen on dietti pitkäksi aikaa poissa.

Viimekesän viljattomuus vei mennessään myös kivut, samoin turvotus hävisi sekä huomasin olossani uudenlaista energiaa, kun ravintoaineet imeytyivät ihan kunnolla elimistöön. Nyt sitä ei tapahdu, ainoastaan rasva kertyy ja turvotus on ihan hurjaa, ihan kuin olisin viimeisilläni raskaana. Päälleni menee jo koon 38 vaatteet, mutta, edelleen tuo turvotus hankaloittaa esim. farkkujen hankkimista.

Toinen mikä nyt ei ole ihan mieleeni, mutta kuitenkin jossakin muodossa olisin liikunnan kannalla myös itse. Liikunta piristää, antaa virtaa ihaan eri tavoin. Pelkkä yksinäinen kävely ei hirmuisesti houkuta ja olenkin toisinaan lainannut koiraa lenkkikaveriksi, silloin se reilu viisi kilometriä ei tunnukaan enää niin kovin pitkältä matkalta. Peruskunto itselläni on ollut todella hyvä, ja nopeasti sen saisin myös paremmaksi. Omaa lemmikkikoiraa en tähän asuntoon voi edes harkita, ja sitten pelkään myös niitä päiviä, kun en todellakaan kykene ruumistani liikuttamaan, kuka silloin luontokappaleen hoitaisi? Ja en ole kovin koiraihmisiä sitten kuitenkaan, vaikka olenkin saanut tilaisuuden oppia tuntemaan paria koiraa ja olen jopa heihin tykästynytkin.

Mutta, syömiset ja liikunta kuntoon ensin.

Eilen otin jälleen parisuhdeasiat miesystävän kanssa puheenaiheeksi. Samat valitukset tuli jälleen, samat tekosyyt jälleen. Kerroin, että luulisin olevani jopa onnellisempi ilman häntä, kun minun ei tarvitsi pettyä jokainen päivä häneen. Vuosia olen ollut kärsivällinen hänen suhteen ja odottanut, olen antanut hänelle tilaa, kunnioittanut hänen juttujaan. Sanoin, etten aina jaksa itse kaikkien tukena ja apuna ja kotiorjana kotona saamatta itselleni koskaan mitään, kuten juurikin normaaleja parisuhdejuttuja jne. Jos en olisi parisuhteessa, olemattomassa minun ei siis tarvitsi odottaa ja pettyä jokainen päivä. Silloin tietäisin, ettei minulla ole ketään ihmistä, jolta mitään odottaisin. Parisuhteemme ei ole vastavuoroinen, ei minuun päin.

Sama juttu oikeastaan oikeastaan muissakin tämän hetken ihmisisuhteissa. Koen olevani ihminen, jota on helppo hyväksikäyttää ja itse en koskaan saa mitään takaisinpäin. Kuten eilen käydessäni äidilläni. Hän ei ole kahteen viikkoon soittanut. Ja ensimmäinen asia jälleen mikä tuli ovella vastaan äitini suusta oli se, että minun pitää häntä kyyditä kaupoille. Ei kuulumisia, paitsi tietysti hänen ongelmansa, jotka on ihan itse vastuuttomalla käytöksellä aiheuttanut lemmikkinsä suhteen. Asia tuokin olisi hoidettu jo vuosia sitten, muttei äitini halunnut, vaikka tarjosimme apua ja vielä maksutkin olisi hänen puolestaan maksettu. Jouduin tästä äitiä muistuttamaan hänen kohdentaessaan syyllisyyttä minuun. No, äidilleni olen vain autokuski, hyväksikäytettävä tytär, jota minä tuen ja autan. Sama ei toimi toisinpäin, ei vaikka minulla olisi pää irti, hän vain syyllistäisi minut asiasta.

Oikeastaan huomasin eilen joka suunnilta tulevan tulevan syyllistyksen. Tai yrityksen. En mennyt siihen ansaan, en enää. Samalla huomasin, miten itse kaipaan vastavuoroisuutta ihmissuhteissa, kaipaan kokemusta siitä, että minuakin joku joskus kannustaisi, tukisi, saisi oloni tuntemaan tärkeäksi ja halutuksi, ilman vastapalveluksia tai muuta semmoista hintaa, jota olen koko elämäni joutunut ihmissuhteissa maksamaan. Koskaan en ole kelleen kelvannut muutoin kuin palvelijana, asioiden hoitajana ja tekijänä saamatta itse takaisin mitään vuorollani. Äitikin tuumaa usein, etten minä nyt mitään tarvitse, enhän minä kaipaa sitä tai tätä. Ja vastalauseeni kaikuu ainaa kuuroille korville täi hän loukkaantuu sitten kun kerron, että kyllä minäkin joskus tarvitsisin. Ja sitten joudun kuuntelemaan kuinka hän sitä ja tätä ja kuinka minä en sitten, kun hänkin jne.

Vastavuoroisuus onkin iso asia. Olen kyllästynyt itse aina vain antamaan. Ja niin, sitten minun pienet toiveet saamisesta tulkitaan itsekkyydeksi, siihen etten ole tyytyväinen muihin tai jotakin muuta mielenkiintoista.

En halua aina olla kotini orja, kotini ihmisten palvelija. Sekään kun ei toimi meillä, että jokainen hoitaisi itse omat asiansa. Kuten nyt niinkin yksinkertainen asia, kuin astiat koneeseen. Olen jälleen kerran kurrkuani myöden täynnä tuota keittiöhommaa, sitä että pyyhin pöydät ja seuraavassa hetkessä ne on jälleen sotkettu. Tai kun päivästä toiseen ainoa tekemiseni on vain kotityöt. Puuduttavat ja ikävät kotityöt.

ja miesystävä tuumaa, että pitää olla tyytyväinen siihen, että on katto pään päällä. Se on hänen lohdutuksensa. eli hänkin syyllistää minut siitä, etten osaa olla tyytyväinen itsestään selvään asiaan suomessa. Kodittomuus on suomessa ihan itseaiheutettua ja juontaa juurensa ongelmiin, joihin ei haluta apua.

No eilen en suostunut syyllistymään kenenkään yrityksistä. Syyllisyys ei saa minua enää toimimaan kenenkään nokan eteen, kenenkään hyvinvoinnin eteen. JOkainen osaa ihan itse toimia myös omassa arjessaan.