Vaikeita kysymyksiä, joihin en oikein osaa edes vastata mitään. Kuten mitä minä haluan, toivon, mitä odotan?

Pää lyö ihan tyhjää moisten ajatusten kanssa. Sen vuoksi myös varmaan koen, kuinka elämä junnaa paikoillaan, kun en yksinkertaisesti kykene moisiin ajatuksiin.

Pitääkö palata jälleen aikaan ennen avioliittoa, parisuhdetta ja miettiä, mitä sitä silloin aikanaan olen toivonut? En oikein kykene siihenkään. Muisti ei taida riittää niin pitkälle ja yksityiskohtiin.

Mitä olen sitten lapsuudessa toivonut? En ole silloinkaan osannut toivoa mitään, en ainakaan omalle kohdalle. Ellei nyt sitten sitä turvaa aikuisista. Sitä toivoin aina ollessani vanhempieni sängyn alla piilossa, kun alkoholin sumentamat aikuiset tappelivat, huusivat ja olivat pelottavia.

Myöhemmin sitten toivoin pääseväni takaisin kotiin, tai että isä ei olisikaan kuollut. Sen jälkeen toivoin, että olisin sittenkin päättänyt lähteä isäni hautajaisiin. On muuten todella typerää antaa lapsen päättää moisesta, kun kyseessä oli kuitenkin oma isä.

Edelliset toiveet siis olleet mahdottomia. Olen tiennyt muutaman vuoden isäni haudan fyysisen sijainnin, eli löysin sen vasta eron jälkeen. Isäni kuolema konkretisoitui siis vasta jokunen vuosi sitten.

Hirmuisesti en muista teini-ikäisen minäni toiveita, niitä ei tainnut kovin paljoa olla, varsinkaan enää sen jälkeen kun tapasimme exän kanssa. Oma elämäni päättyi juuri siihen. Ja nyt olen tässä. Väliin jäi monta vuosikymmentä, hukaten itseni, miettien vain muita. Lapsia sekä exää.

Ja kun oma kokemus on, ettei minua ole enää, siihen on todella vaikeaa alkaa edes miettiä, mitä minä odotan tai edes toivon. Olen kaiken joskus hukannut, ja jos olikin jotakin, jouduin lupaamaan, etten koskaan toivo tai edes esitä mitään omia toiveita.

En siis tiedä, en osaa ajatella tällä tavoin itseäni. Kuten en monin muiden tavoin myöskään. Pää lyö tyhjää ja se tuntuu jotenkin typerältä. Jopa lemmikille osaan paremmin miettiä...

Lapsuuden toiveet eivät koskaan toteutuneet, ne olivat mahdottomia. Kuolemalle ei voi mitään ja myöhemmin teininä maailmani musertui äitini hyljätessä minut. Samoin ihan lapsuudessa moni yritti vanhempiani auttaa, ja ero vanhempien kesken rauhoittikin, kunnes surkeiden sattumusten myötä itsenäistyimme sitten lastenkodista käsin.

Nykyisin, ymmärtäessäni äitini kyvyttömyyden huolehtia edes itsestään, ymmärrän, mikä lottovoitto oli päästä pois lapsuudenkodista. Pitkään olin katkera, en ymmärtänyt miksi jouduimme asumaan lastenkodissa. Äitini ei olisi ikipäivänä kyennyt huolehtimaan meistä, ei tukemaan tai kannustamaan edes koulunkäynnissä, muusta elämästä puhumattakaan. Rajoja hän ei olisi kyennyt asettamaan, jos ei onnistunut uhmaikäiselle, miksi se olisi onnistunut myöhemmin teinille?

Vaikka kokemukseni lastenkodista olikin kylmää kyytiä, silti kasvoimme jokainen ns. yhteiskuntakelpoisiksi, mitä ei olisi käynyt äitimme ohjauksessa. Joten, turhaan mietin lapsuuttani sen enempää. Se on ollutta ja mennyttä. Tärkeää on itseasiassa vain tämä hetki, ja tulevaisuus.

Hämärästi ymmärrän, että tulevaisuuseti on tässä ja nyt, jokaisessa käsillä olevassa hetkessä. Oma asenteeni nyt määrittää hyvin pitkälle myös seuraavat hetket. Uskon hyvin vahvasti siihen, että sitä saa mitä tilaa elämässä noin yleensä, vaikka tietyt asiat tuntuisivatkin yllätyksiltä, ne voi silti olla seurausta siitä, mitä on itse toivonut, vaikkakaan ei välttämättä tietoisesti.

Itse olen elänyt elämääni vaihtelevasti. Minulla kokemusta myös siitä, kuinka asiat sujuvat hyvin ja kuin itsestään, järjestyvät yksi juttu kerrallaan. Nyt se olisi löydettävä uudemman kerran, saisin jälleen kokea elämäni olevan mukavaa seikkailua, hetkestä toiseen.

On vain todella muistaa, millaiselta elämän hyvä tuntuu, jokin hyvin negatiivinen kun pitää otteessaan, siitä irti pääseminen ei ole ihan helppoa. Kun koko keho on kaikkineen sen vallassa, koko olemus ja mieli, tunteet.  Ja vastoinkäymiset seuraavat toinen toistaan.

Itselleni toivoisin energisyyttä, semmoista normaalia jaksamista. Tiedän syöväni huonosti, niin olen aina tehnyt, lapsesta saakka. Kun lapsuuden kodissa oli kuivaa leipäkeksiä, ja sitä söimme sängyssä ennen nukkumaan menoa, hanasta suoraan lämmintä vettä, ja seuraavasta ateriasta ei ollut tietoakaan. Jos ja kun selkeä yksittäinen lapsuus muisto liittyy kauppaan lähtemiseen, ja siitä iloitsemiseen, en oikein tiedä mitä ajatella.

Oman äidin kiillottaminen ja hyvään uskominen on säilynyt ihan näihin vuosiin asti. En ole halunnut nähdä hänestä sitä nurjaa puolta, kukapa lapsi nyt vapaa-ehtoisesti haluaakaan. Onhan se oma äiti kuitenkin ollut se maailman tärkein ihminen elämässä, noin yleensä. Olen hänellekin yrittänyt antaa anteeksi, olen häntä lohduttanut, jokainen kert kun hän katuu tekojaan ja miettii omaa huonommuuttaan äitinä. Senkin hän osaa tehdä niin, että säälipisteet nousee ihan taivaisiin saakka, niin että hän saa kruunun päähänsä, kun hän on kärsinyt niin ja niin paljon. Jälleen kerran hän ei kykene näkemään sitä kärsimystä, mitä hän meille suoraan ja välillisesti on aiheuttanut vuosien varrella ja vielä meidän ollessa jo omillamme.

Jos olisi tarpeeksi varaa, rahalla saisin äidin pois elämästäni, ainoa mikä estää kokonaan katkomasta välejä, on hänen hallintansa yhden sisaruksemme elämään, samoin kuin se, etten henno täysin heitteille jättää äitiä. Teeskennelty raihnaisuus ja syyllistäminen on tehokkaita keinoja saada aina joku meistä sisaruksista toimittamaan hänen asioitaan. Nykyisin en pysty enää katsomaan äitiä edes silmiin.

Niin, äitiä en voi saada. Huonot välit sisaruksiini on mys äitini aikaansaannoksia, hän on hallinnut niitäkin mielensä mukaan sekä sekoittanut pakkaa manipuloimalla ja valheilla ja luuloilla. Tiedän, että minun pitäisi oman hyvinvointini vuoksi pitää etäisyyttä äitiini, sitä ei vaan kukaan muu ymmärrä, koska äitini osaa taidolla syyllistää jokaisen ihmisen, joka hänet syystä tai toisesta jättää välimatkan päähän.

Minun on surutyöni monissa asioissa aloitettava, lopetettava sekä saatava jatkumaan. Läheisten menetykset, ero, muut elämäntapahtumat ovat kaikki jotenkin keskeneräisiä ja siirretty myöhempään ajankohtaan. Oman elämättömän elämän kasittely on myös kipeä paikka, nuoresta tytöstä kasvoi nopeasti kulissien ylläpitäjä ja äiti, vaimo. Toisinsanoen kynnysmatto, jonka kohtelu oli pahempaa kuin entisaikojen orjien.

Menetin kaiken, ihan kaiken. Avioliiton loppuvuosina olin jo niin pystyyn kuollut, etten olisi edes jaksanut taistella oikeuksistani, minulle riitti se, että pääsen hengissä pois yhteisestä kodista. Suostuin ihan millaisiin sopimuksiin ex vain keksi vaatia, ja jos mutisinkin jotakin vastalauseen tynkää, hän muistutti mitä sitten tekee, jos en suostu.

Ja en päässyt exästä kuitenkaan eroon. Yhteiset lapset on olleet siteenä välillämme, olen yrittänyt edelleen parhaani yhteistyön kanssa, sen kuitenkaan onnistumatta minusta riippumattomista syistä. Omaa elämääni en ole erosta huolimatta päässyt elämään. Sama pelko, samat ahdistukset, samat syytökset ja luulottelut on jatkuneet näihin päiviin asti, kuten myös kyseenalaistukset minusta ja elämästäni.

Vihdoin minulla on turva päästää irti kaikesta vanhasta. Ja sitten olenkin uuden tyhjyyden edessä. Kun pitäisi tietää, kun normaalisti ihminen tietää mitä haluaa ja mitä tekee, niin minulla ei ole aavistustakaan mistään itseeni liittyvästä. Ainoa rooli, mihin ex eikyennyt pureutumaan oli juurikin äidin rooli, äitiys. Siihen hän ei päässyt kiinni, vaikka kaiken muun saikin minusta pois.

On joitakin asioita, mitkä ovat tulleet esiin voimalla minussa jo avioliiton aikoina. Niitä en kuitenkaan päässyt toteuttamaan, en opettelemaan. Ja omien lasten kasvaessa ja myös huolien kasvaessa olen joutunut kaiken oman siirtämään hamaan tulevaan. Sitä en enää tahtoisi tehdä, olisi minunkin aika opetella elämään.

Nyt jo tiedän, että lähden opiskelemaan jotakin. Se tietää lisää opintolainaa, mutta ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Maksellaan sitä sitten aikanaan, vaikka edelleenkin maksan pois jo kertaalleen otettua opintolainaa. Sitä en todellakaan tiedä, mikä se uusi ala sitten on? Kiinnostusta ei oikein ole mihinkään ja koen, ettei minulla ole oikein taitojakaan mihinkään. Yleensä kun aloittamani jutut epäonnistuvat ja mielenkiintoni lopahtaa aina juuri siihen sitten. 

Tiedän senkin, että lapset kasvavat, joku päivä jokainen heistä on lentänyt pesästä pois ja silloin äitiyden rooli jää toisaalle tai ainakin muuttuu hurjasti. Samoin oma tietoisuus siitä, etten nuorene tästä tippakaan, se mikä oli joskus ei ole enää. Olen nyt muutamia kertoja kuullut nelikymppisen naisen haasteista, ja en oikeastaan ymmärrä ollenkaan, mistä puhuvat. Tunnistan toki monia ikään kuuluvia normaaleja ajatuksia, mutten osaa hehkuttaa tai puhjeta kukkaan, kuten odotetaan. Ei kuulosta minulta.

Koen itseni oikeastaan kuivuneena ja ruskistuneena taimena, jos nyt jokin kukkavertaus pitää onkia. Semmoisena, joka iti, mutta kuoli ennen aikojaan. Semmoista ei enää herätetä henkiin, ei sitten millään. Mahdollisuus meni jo. Ja tuo ma kokemukseni itsestäni saa minut myös surulliseksi, koen todellakin, ettei ole enää toivoa herätä henkiin ja alkaa kukkimaan. Se mahdollisuus meni vuosia sitten.

Joten, mitä jää jäljelle? Ei oikein mitään. kun minusta tuntuu, etten ole olemassa, kuin kuorena. Kaikki sisältä on todellakin kuollut, minua ei ole. On todella vaikeaa alkaa edes miettimään omia toiveita, haaveita, ym.

Parisuhdekin on yhtä kuollut. On varmaankin vain ajan kysymys, milloin tuo toinen saman asian hoksaa itse. Hänelle on ihan turha sanoa mitään tai edes yrittää jutella, kun hän tyrmää sanomani höpöhöpönä. Hän on tyytyväinen eloonsa ja mikäpä minä olen hänen eloonsa puuttumaan, ehkä joskus sitten ymmärtää, taai sitten ei. En minä myöskään ihan yksin halua jäädä, pelkkä ajatus yksin jäämisestä kauhistuttaa myös minua.

Niin, ehkä toivoisin arjessa toimivan parisuhteen. Kokemuksen siitä, että olen ihmisenä toiselle tärkeä, että minä olisin välittämisen arvoinen nainen. Yritin itse pitkään olla toista arvostava, kannustaa ja tukea. Sitten kun koskaan ei saa takaisinpäin mitään samaa, sitä pettyy ja alkaa tulla olo, ettei ole tärkeä toiselle.

Enää en odota parisuhteelta mitään. Olen luovuttanut toisen suhteen kokonaan. En jaksa välittää toisen olemisesta, ihan sama onko hän vaiko ei ole. Yksin ei voi parisuhdetta pitää kasassa. Siihen tarvitaan kaksi ihmistä. Ja jotenkin koen, että olen parhaani yrittänyt, enempään en kykene. Ja jos toista ei kiinnosta muu kuin työmaallaan oleminen ja syöminen ja sohvaperunointi, ei meidän elämän arvot silloin kohtaa millään tasolla. Itse inhoan telkun tuijottamista yli kaiken. Hän nukkuu sen edessä kuin uuno konsanaan. Ja siinäpä tuo hänen vapaa-aikansa onkin. nykyisin 14-tuntisiksi venyvät ja viikon jokaisena päivänä olevat täydet päivät kertovat minulle jotakin. Sitä n vain ymmärrä, miksi ihmeessä hän vielä on kanssani? Kotipalvelu on melkoisen laihaa tätä nykyä, en viitsi kiinnittää mitään huomiota häneen ja kohta joudun pyytämään, että pysyy työmaallaan loputkin ajasta, kun hänen läsnäolonsa ei ainakaan minun elämään tuo mitään positiivista, pettymys jokainen päivä. sanoin tänäänkin, moneen kertaan miten hän aiheuttaa pettymyksen, jokainen päivä minulle. Ihan kuin ei olisi ymmärtänyt mitä sanoin.

No, ei ole väkivaltaa, on harmiton kaikin puolin. Minun ei tarvitse nukkua yksin. Siinäpä ne hyvät puolet onkin.

Tyydynkö tuollaiseen koko loppuelämäksi? Olemattomaan parisuhteeseen? Kuinka kauan jaksan vielä odottaa, että jokin suhteessamme muuttuisi? Kun koko ajan olemme erkaantuneet toisistamme. Järjellä ja kokemuksella tiedän, että on ihan turha odottaa sitten kun ajankohtaa, sitä ei tule koskaan. Päinvastoin, koko elämä menee ohitse sittenkun ajatuksella. Ja sitten on jo myöhäistä katua.

Ikäänkuin jatkan samaa elämättömän elämän tavoittelua nykyisessä suhteessa. Se taitaa olla ihan tiedostamatonta.

Alennan itse itseni tähän tilaan, koska se on kaikkein tutuin ja turvallisin olotila. Jatkan itse itseni kiusaamista näin.