On olemassa monta erilaista jarrua, pitämään vauhdin paikallaan. Ymmärrän, että oma äitini on yksi suurimmista voimista.

Ymmärrän, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin vaihtaa kaistaa kokonaan ja siirtyä liikkumaan elämässä eteenpäin toista tietä.

Äitini on yksi syy oman elämäni onnettomuuteen. Tätä en ole halunnut myöntää itselleni mitenkään päin.

Vaikka kuinka antaisin anteeksi äidilleni kerta toisensa jälkeen, hän ei tuosta muutu. Hänkään. Hän kouli minusta kiltin ja miellyttämishaluisen lapsen. Piti otteessaan hänkin ja nyt on hyvä hetki irrottautua kokonaan hänen otteestaan, ihan kuten osa sisaruksistani on jo tehnyt.

Minulla on oikeuteni voida hyvin. Lapsillani oikeus voida hyvin. Välimatka on ihan ehdoton, se on oltava olemassa. Minulla on oikeus asettaa rajani juuri siihen, mihin minä ne haluan laittaa. Äitini ei saa määritellä niitä, eikä myöskään rikkoa niitä.

Ne on minun rajani ja yleensä ihmiset kykenevät kunnioittamaan toistensa henkilökohtaisia rajoja. Olen opetellut vetämään oman elämäni rajoja suhteessa äitiini. Se on herättänyt ihmetystä muissa ihmisissä, koska äitini osaa sitten esittää asiat niin, että minä en välitä, olen hyljännyt hänet jne.

Kyse on kuitenkin vain siitä, etten enää suostu olemaan hänen kotiorja, palvelija. Tänään tiedän, ettei äitini välitä minusta, ei lapsistani. Hän välittää vain saamastaan hyödystä, siitä mitä minä tai lapseni kykenemme hänelle antamaan esim. taloudellisesti tai vaikka siivousapuna. Ja kun palvelu on tehty, hän ilmoittaa hyvin suoraan, että nyt voittekin lähteä, oliko meillä vielä muuta. Kylmästi. Juu, eihän meillä mitään ollutkaan. Tärkein olikin se siivous ja kun se tehty eli äitini tavoite saavutettu, hän voikin sanoa heipat, tuosta noin vaan.

Tai kun hän soittaa, tarvitessaan apua. Muutoin hän ei koskaan soita. SIlloin vain, kun tarvitsee kyytiä kauppaan, tai jotakin pitäisi hänen luonaan tehdä tai hän edelleen yrittää minulta, että kantasin vastuun hänestä ja hänen elämästään. Hän on kuitenkin aikuinen ihminen, ja heittäytyy kipeäksi aina tarpeen vaatiessa, ja kun vastuutan menemään lääkäriin, hän ei sitä kuitenkaan halua, koska saattaisi jopa parantua ja silloinhan hän ei voisi enää kerjätä sääliä muilta ihmisiltä ja saattaisi jopa kyetä omatoimisesti toimimaan kotinsa ja oma hyvinvointinsa eteen. Ei, sehän ei käy äidille.

En ole hirmuisesti vaivannut ajatusta sille, mitä äitini puhuu minusta muille ihmisille. JOskus sitten törmään omituisiin tilanteisiin, kuten nyt viikonloppuna, kun äitini ilmoitti ettei hänen ystävänsä tule samaan aikaan kylään, jos minä olen siellä. Äitin siis pelkää paskanjauhantansa ilmituloa.

Valehteleekin kaiken lisäksi siis. HUh. Jokunen vuosi sitten jouduin oman vointini vuoksi opettelemaan rajojen vetoa äitiini. Olin eron jälkeen monesti tilanteessa, että olisin itse tarvinnut tukea, ymmärrystä ja lohtua. Sitä en ole kokenut äidiltäni ikinä. Päinvastoin, hän jo kerran lapsuudessa teki selväksi, jos toisenkin kerran, etten ole hänelle minkään arvoinen ja hän hylkäsi monesti minut. Toisen kerran tämä hylkäämisen kokemus äitin taholta oli lopullinen. Kun hän antoi ymmärtää, etten ollut tervetullut hänen elämäänsä viikonloppuja enempää. Kelpasin hänelle kyllä siivoukseen ja pienempien sisarusten vahtimiseen, jotta hän sai rauhassa kaljotella ja ryypätä juopponaapurin kanssa. Kelpasin lastenhoitoon ja asioiden vastuunkantamiseen, mutten koskaan ole saanut lapsi hänelle. Sitä roolia en ole itse kokenut. Olen ollut äidilleni äiti. Se puuttuva ihminen hänen elämässään. Tuki ja turva.

Enää en jaksa. Olen siltäkin osin täysin loppuunkulutettu. En jaksa enää yksinkertaisesti välittää äidistä, ja miksi niin tekisin? Ei hän ole koskaan välittänyt minusta, vain hyötyä on etsinyt ja saanut minusta.

En suostu olemaan syntipukki äidilleni hänen onnettomaan elämäänsä. Vaikka olenkin lapsesta asti joutunut kantamaan hänen mieltään myös, olen ollut vastuussa hänen iloisuudestaan ja kantanut syyt niskoillani, kun on ratkennut vitutuksesta juomaan. Olen varonut sanonajani, olen kuunnellut, miten hän ei olisi juonut, jos jokin asia olisi hoitunut ja tarkoitti aina minua, jos en ehtinyt, kerennyt tai päässyt hoitamaan jotakin hänen asiaansa kuntoon tai pois päiväjärkestyksestä ja vaikka kaikki oliskin hoidettu, häntä alkoi sitten vain janottamaan kovin. Alkoholistin jano taitaa olla tosi?