Just ja joo.

Kun ei ole sitä perhanan rahaa, vanha 120cm levyinen sänkyni on täysin väärän värinen tähän kotiin ja nyt kun se vielä komeilee hienosti olohuoneessa, tahtoisin sen olevan edes jotenkin päin nätti.

Olen kuullut niistä tarrajutuista ja päätin kokeilla, no aikani revittyäni tarraa sängyn reunasta irti, luovutin ja tulin niin niin vihaiseksi, edes yksi tuommoinen pikkuhomma ei näillä käsillä enää suju. Suututtaa niin vietävästi. Jo se, ettei ole varaa ostaa itselleni kunnollista sänkyä, saati patjaa tuohon vanhaan paskakasaan, ei edes sitten tuunaaminen onnistu.

Ihan turha edes yrittää mitään, kun kaikki menee vituiksi sen samantien. On se uskottava, ettei minusta ole todellakaan mihinkään. Ei kertakaikkiaaan mihinkään. Mikään mitä yritän tehdä ei onnistu.

On huomattava, etten ole hyvä missään. Kaikki menee vituiksi. Yritin tai en. Nyt yritin oikein tosissani ja se hiton tarramuovi ei sitten millään mennyt suoraan, ei ilman kuplia ja olisi pitänyt olla kymmenen kättä samassa paikassa olla.

Tää on niin tätä. Joku kehuu, miten helppoa ja yksinkertaista jokin homma on ja sitten itselleni se on täysi painajainen. Nyt on rulla tarramuovia myttynä ja revenneenä lattialla ja jälleen olen yhden kokemuksen pettyneempi.

Näitä pettymyksiä onkin koko elämäni täynnä ja ihan turhaan mitään yritän kun jokainen päivä sisältää vähintään kymmenen samanlaista. Rahalla saa jälleen, mutta kun ei ole. Eron jälkeen lahjoitettu 70-luvun sänky ei enää palvele, nitisee ja natisee ja on ruma kuin mikä. Ja en voi säästää edes.

Eilen koin sata pettymystä, olen päättänyt, että tyhjä vaatekaappini saisi täydennystä kahdella paidalla. Ja paskat. Koko helvetin ostoskeskuksessa kymmenien liikkeiden valikoimasta ei löytynyt yhden yhtä paitaa, joka olisi ollut minulle sopiva. Sovituskopissa koin jälleen oman vartaloni epäsopivuuden, alerekistä ei löydy edes sitä hiton yhtä 5euron vaatekappaletta. Onneksi sentään kävin sovittamassa, muutoin pettymys olisi kotona ollut vielä suuempi. Minulla olisi yksi vaatepakkale, mutten voi sitä pitää, koska ei ole kunnollisia liivejä. Minulla nuorimman lapsen imetysliivit vielä käytössä, sekä kahdet jo aikuisten lasten pieneksi jääneet liivit, jotka lahjoitti minulle. On todella noloa, kärsiä myös vaatepuutteista. Alushousuja ei ole kuin muutamat, nekin jo useamman vuoden vanhat. Samoin pitäisi jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen saada uusittua sukkia, nekin alkavat olla jo niin käytettyjä.

Vituttaa taas kuin pientä oravaa. Kyllä lapsille olen kaikenlaista saanut hankituksi jälleen itseni kustannuksella. Mutta, ei ole varaa ajatella itseäni. Lapset tarvitsevat ensin ja vasta kun heidän tarpeensa on täytetty, voin ajatella itseäni. Ja eihän lasten tarpeet tule koskaan täytetyiksi. Kasvavat koko ajan, ei riitä, että hankkii jotakin kerran. Kasvupyrähdyksiä on jokaisella jos jonkinmoista. Ja pitää laskut maksaa, ne kun vievät kaiken varani.

Lapset ihmettelevät, miksi en mene töihin. Niin, he eivät voi ymmärtää etten yksinkertaisesti kykene, en enää voi mennä töihin. En pärjää ihmisten kanssa, en niin että pitäisi jokainen päivä olla mielinkielin toisille. Ei, en ole enää edes sosiaalinen ihminen. Ja työssäni sitä taitoa pitäisi korostaa allöttävyteen asti.

Omat epäonnistumiset ja pettymykset on jotakin ihan hirveaa kestää. Samoin kuin se, että jotakin on kehuttu helpoksi ja kun päätän kokeilla, se ei olekaan sitä. Ei ainakaan minulle. En kaipaa pettymyksiä, silti onnistun niitä tekemään itse itselleni. Helpompaa onkin, kun en todellakaan yritä mitään, en tee mitään, en haaveile mistään. Tyydyn vain samaan paskaan päivästä toiseen ja yritän sietää omaa epämukavaa oloa jatkuvasti.

Pitää hyväksyä, ettei minusta ole enää mihinkään. En opi uutta, vanhankin olen unohtanut ja sillä siisti. Olen hyvin vihainen. Ja ajatellaan nyt positiivisesti vielä, hyvä kun yritin.

Tuloksetta, turhaan. Aiheuttaen itse itselleni mielenpahoituksen. Tiesin, ettei minulle löydy löydy vaatetta kaupasta, silti piti sinne vääntää kokeilemaan ja mennä vieläpä sovituskoppiin, vaikka tiesin että pettymys on suuren suuri. Tiesin tänään aamulla, ettei päällystämisestä tule yhtikäs mitään ja silti menin ja ostin muovia ja kokeilin hommaa. Ihan omaa hölmöyttäni pitää vielä kerran aina kerran silloin tällöin uhmata ja yrittää sellaista minkä jo kokemuksesta tietää mahdottomaksi. Tyhmä minä.

On parempi vaan istua keittiön pöydän ääressä litkiä teetä, käydä tupakalla ja taas mennä juomaan teetä ja taas käydä tupakalla ja odottaa. Odottaa kuolemaa sitten kun sen aika on. Niin on parempi vain. Elää elämää jokatoinen viikko. Ja jokatoinen viikko hautautua synkkiin ajatuksiin. Kun ei mikään onnistu.