Juuri nyt olen hurjan kiitollinen saamastani tuesta ja avusta. En koe enää olevani niin yksin, mitä olin aiemmin, vuosia.

Kun ainoa, jolle ajatukseni jaoin, olin minä itse, voimatta asioille mitään kuitenkaan. Epätoivo oli niin käsinkosketeltavaa, tuska jota koin oli murskaavaa, taakka, jota kannoin kaatoi minut jatkuvasti rähmälleni.

Muutos on huomattava. Uhtenä päivänä olin hyvin vihainen, kiukkuinenkin. Mietin syytä olooni, samaan syssyyn koin miten kuolemantoiveet jälleen pulpahtelivat pintaan. Se ei paljoa tarvitse, näköjään. Yksi pyyntö exältä ja se on siinä. Väit eivät koskaan parane tästä, en siedä yhtään yhteydenpitoa edes viestein. Näköjään.

Siihen se vuosikymmenien murskaus on johtanut kohdallani. Miten yksi ihminen tekemään sellaista tuhoa, että olen täysin raunioina, jotenkin tuntuu, että onnistui viemään jopa ne tuhkatkin pesästä. Aikanaan annoin pikkusormen ja todellakin vei jopa sieluni, tyhjyys täyttää jokaisen sopukan minussa.

Sitä tyhjyyttä en ole edes yrittänyt täyttää, jos olen yrittänytkin, olen epäonnistunut. Pettymysten sietäminen on ollut ihan hirveää, kun useinkin on tuntunut, ettei mikään onnistu, etten pääse elämässäni eteenpäin. Olen vuosia eron jälkeen keskittynyt pelkästään lapsiini ja olen yrittänyt turvata lasteni hyvinvointia, tasapainoilla ja välttää mitä ihmeellisimpiä yhteentörmäyksiä ja ristiriitoja minun ja exän välillä, ja usein sitten jopa lasten kustannuksella. Ei sekään ole ollut hyvinvointia, mutta paras mitä olen itse yksin kyennyt tekemään, peläten aina seurauksia, mitä ex on keksinyt kostoksi.

Edessä on vielä pitkä tie lasten kanssa. He onneksi kasvavt koko ajan, ymmärrystä tulee lisää niin heille kuin minullekin. Ja jo nyt, ihan lyhyen ajan sisällä avoimuus on saanut uuden käänteen. Käydessämme eräillä syntymäpäivillä tuossa taannoin, kielsin nuorinta hakemasta lisää herkkuja sen viidennen kerran jo, ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet kieltoani, joka taas kirvoitti yhtä heistä ajattelemaan. Autossa kotiinpäin tämä nuori sitten tuumasi melkein vihaisena minulle, miten olen heistä jokaista lapsesta kasvattanut varauksellisia ja eleettömiä, huomaamattomia ja pelokkaista ja ujoja lapsia. Kyllä, se on totta, varsinkin "vieraiden edessä" myös lasten on pitänyt oppia käyttäytymään exän vanhempien toiveiden mukaisesti eli olemaan huomaamattomia ja hyväkäytöksisiä pikkuaikuisia, suut supussa ja hiljaa paikallaan ja niin vielä, ettei esim. juhlissa kukaan saanut moitetta mistään tai sanomista, vierailta piti lasten saada vain kehuja kiltistä käytöksestä, kohteliaasta puhumattomuudesta niin, että lasten tulee näkyä muttei kuulua. Ja erityisesti tarjoilujen suhteen omat eivät saa ottaa, kaikki pitää jättää vieraille, tai muuten exän äiti on suuttunut ja läpsinyt käsille, ettei saa ottaa. Siitä tuli jossakin vaiheessa yleinen vitsi myös, että lasten isä läpsi myös kotioloissa lasten käsiä heidän ottaessaan katetusta pöydästä itselleen vaikka iltapalaa. Onneksi se nyt ohi myös.

Hermostuin j suutuin itse nuoren syytöksistä, mitkä tosin osuivat oikean. Kerroin lapsille ihan melkein huutaen, etten minäkään ole aina ollut tällainen, minkälaisena lapset ovat oppineet minut tuntemaan ja näkemään. Sanoin, että minutkin opetettiin jo seurustelun alkuvaiheissa nopeasti talon tapoihin, ja viimenään minustakin tuli samanlainen, hiljaa istuen paikoillani, närkkien jotakin tarjottavaa jne. Kuten myös muissakin asioissa, minut ex hakkasi mieleisekseen, kun en muuten olisi oppinut olemaan kunnolla. Kun hän sai hävetä minua omien perheenjäsentensä seurassa. ja myöhemmin sitten muuallakin.

Olin ennen exää nuori, lapsi itseasiassa vielä. Koko persoonani on muokkaantunut exän mieleiseksi ja sitten sekään ei ole kelvannut hänelle, paitsi sitten kulisseissa. Kun olin kaunis ja nuori ja huomaamaton edustusvaimo siellä missä milloinkin sitten harvakseltaan kävimme. Vain silloin sain ehostautua, mutten mitenkään erityisesti, pukeutuminen oli exän tahdon mukaista viimein myös ja kotona aina sain haukut kumminkin.

En päässyt koskaan kasvamaan omanlaiseksi aikuiseksi, en omaksi persoonakseni. Joten ei ole mikään ihme, etten tänä päivänä tiedä sitä, mikä tai millainen olen oikeasti. Olin silloin nuorena iloinen, huumorintajuinen, vapaa estoista, omalaatuinenkin joissakin asioissa, tiesin voimakkaasti silloisen oman itseni ja itsetuntoni ja sen, mitä milloinkin kohti olin kulkemassa.

Odotin tulevaisuudelta paljon, elämä oli jotenkin jännittävää sitten kaiken sen masennuksen jälkeen. Ja sitten se helvetti alkoi, vähän kerrallaan.

Jokainen kerta nykyisin, kun mietin itseäni edessäni on seinä vastassa. En vieläkään tiedä mistä pidän, mistä en pidä, mistä voisin haaveilla. Silti kaikki se ei estä etsimästä niitä asioita elämääni.