Avoimuus on eräs asia, mikä on pitänyt opetella omassa elossa. Avoimuuden opettelu jatkuu edelleen, ehkä askel kerrallaan.

Ennen olen siis itsekin sortunut salaamaan asioita, lasten edun hälvetessä ja heidän jäädessään omien huoliensa kanssa yksin. Koko viime syksyn olen itse opetellut uudenlaista avoimuutta, olen opetellut tunnistamaan ja tunnustamaan asioiden oikean laidan.

Aiemmin siis selittelin, puolustelin ja olin jopa ihan hiljaa asioista ja kuvittelin toimivani niin lasten parhaaksi, ottaen kuvaannolliset iskut itseeni. Ja niin toimien olen antanut kiusanteon mahdollisuuden jatkua.

Vaikka, tiedän kiusanteon jatkuvan edelleen, tein itse mitä tai olin tekemättä. Se jatkuu hamaan tulevaan, muodossa tai toisessa. Niin kauan kunnes pieninkin lapsista on täysi-ikäinen.

Olen kuitenkin luottavainen, lapset saavat vihdoinkin sitä helpotusta omiin elämiinsä. Kuin myös minä. Päätökseni on pitänyt, eli oli asia mikä tahansa, koskien lapsia en laita sitä viestiä lasten isälle. Siitä viestittelystä kun ei ole mitään hyötyä kenellekään. Lopputulos on aina se, että isän vuoksi asiat jäävät avoimiksi, tai sitten isä kieltäytyy omasta vastuustaan tai pimittää lapsia koskevaa tietoa minulta, ihan minun kiusaksi. Isä ei ymmärrä, että niin toimien hän kiusaa ja tekee lasten oman elämän mahdottomaksi. Ja kaiken päälle hän sitten syyllistää minut omasta vastuuttomuudestaan.

Yhdessä aiemmassa palaverissa isä antoi njin hyvän esimerkin omasta toiminnastaan, siitä miten hän ei kykene kantamaan aikuisen ihmisen vastuutaan, vaan tilaisuuden tullen siirtäisi vastuun muille ja myöhemmin pääsisi vetoamaan siihen, ettei hän itse esim. ollut päättänyt jne.

Hiukan hirvitti yhtenä aamuna viedä yksi lapsista aamusta isän luokse. Kun tilillä on 1 euro, sillä ei autoa tankata ja niinpä joudun erityisen huolellisesti miettimään omat ajoni tuolla ympäristökatastrofilla. Lapsi kiukkusi ja selvästikin pelkäsi mennä sinne. Itselläni ei ollut kuitenkaan vaihtoehtoa, tai sitten se, että laitan lapsen kävelemään turhan pitkän matkaa aikaisin aamusta. Liikunta on joo hyväksi, mutta meidän lasten kuormitus tulee jo ihan vanhempien välirikosta ja en saata itse kuormittaa lapsia enempää tietentahtoen. Joten kun kouluun on ikävää kävellä, on raskas jalka kävellä, mieli maassa jo muutenkin, pitkähkö koulumatka saa mielen vielä matalammaksi. Joten, kun olen itse kotosalla, tuen lapsiani koulunkäynnissä ja pyrin helpottamaan heidän taakkaansa juurikin koulumatkalla.Osana viikkoa lapset toki kävelevät koulusta pois, ihan jo liikunnan takia ja mikä sen parempi tapa hyötyliikkua on, kuin koulumatkat.

Kuitenkin, kun lapsen elämässä on suuria pulmia, jotka eivät johdu lapsesta itsestään, ja joille lapsi ei voi mitään, kuormitus on suuri ja ymmärrän oikein hyvin lapsen kokeman väsymyksen ja haluttomuuden moniin asioihin. Keväällä sitten jokainen pääsee onneksi pyöräillen matkansa kouluun ja takaisin ja sen myötä jälleen yksi ongelma on poissa.

Muistan itse, kuinka koin ajoittain vaikeana kylkea oma loputtoman pitkä koulumatka, erityisesti kun olen ollut mieli maassa pitkään. Jo pelkkä koulumatka on oli liian suuri ponnistus, saati ettei jaksaminen enää riittänyt koulupäivään tai läksyihin. Ja kierre oli aikanaan itselläni valmis tuon suhteen. Samaa en halua omien lasteni kokevan ja niinpä teen itse sen minkä pystyn, jotta lasten elo ei kuormittuisi liikaa.

Normaalisti koulumatka on lapsen hyvinvointia ja liikkuminen itsenäisesti saa aikaan jopa iloa lapsessa. Sitten kun se onkin rasite ja lapsi kokee asian kovin vaivalloisena ja väsyttävänä yritän itse toimia lapsen parhaaksi. Ja nyt se on mahdollista, onneksi.

Isänsä luona lapset kokevat päinvastaisia asioita arjessaan. Arvostelua, lyttyynlyömistä ja elämisen hankaloittamista,joka on syönyt näiden lasten itsetunnon ja oman arvostuksen tunteen jo aikoja sitten. Itse en voi muuta kuin elää siinä lasten mukana ja yrittää paikata kolhuja, joita isäviikoilla tulee väistämättä jokaiselle lapselle.

Eräskin lapsi oli vielä pari vuotta sitten maailman kiltein, reiluin, sosiaalisin ja iloisin lapsi. Ja nyt siitä on hatara muisto jäljellä. Muutos lapsessa surettaa ja pahaan oloon vastaaminen on äitinä hyvin rankkaa. En tiedä, tämä Suomen järjestelmä on hyvin hidas, lapsen hätää ei tunnisteta ajoissa, ja vaikka tunnistetaan, siihen ei reagoida ennenkuin lapsi uhkaa tappaa itsensä, kuten meidän perheessä. Tai lapsi yrittää jotakin muuta epätoivoista ratkaistakseen tilanteen, kuten sekin tapahtui.

Olen myös itse yrittänyt pärjätä liian pitkään yksin ja kun sitten viimein romahdin, ymmärsin oman avun tarpeeni myös. Olen kuitenkin saanut kasvatuksen, jossa opetettiin hylkäämään oma olo, omat tarpeet itsekkäinä ja muita tuhoavina, elämään yksin, ilman apua. Olen oppinut mitätöimään omat kipuni, sanomaan itse itselleni, etten ole sen arvoinen, ettei minua mikään vaivaa, että kaikki on luuloa ja huomion hakemista, kuten kuulin omassa lapsuudessani tuota.

Opin siihen, ettei minun omalla pahalla ololla ole mitään merkitystä, että jokaiinen voi pahoin ja siihen ei auta mikään. Sen kanssa on vain opittava elämään. Ja sen vuoksi en varmaan edes tunnistanut avioliitossa yhä lisääntyvää pahaa oloani, toinen sai kohdella miten halusi ja jatkaa sitä samaa toimintaa, mihin olin jo niin turtunut ymmärtämättä, ettei sellainen ole normaalia.

Siedin ja elin lähestulkoon normaalia teatteria myös itselleni. Syyllistin itseäni vielä vuosia senkin jälkeen, kun tiesin, ettei syy jokaisessa asiassa ollut yksin minun. Vasta viime kesänä opin olemaan syyllistämättä itseäni toisten tekemisistä ja sanomisista ja opin olemaan itse kantamatta vastuuta toisen aikuisen ihmisen teoista ja tekemättä jättämisistä.

Vastuu. Joko sen osaa tai sitten ei. Siihen voi opetella onneksi ja edelleen elättelen lasten isän suhteen ihmeellistä toivoa, että hän muuttuisi lastensa suhteen välittäväksi aikuiseksi. Tiedän tuonkin toiveen olevan turhaa, lasten isä ei muutu, päinvastoin hän muuttuu entistäkin pahemmaksi iän myötä. Kieroilut ovat vaikeammin ennakoitavissa, vaikeammin jäljitettävissä ja motiivit ailahtelevia. Yksi motiivi edelleen on voimassa, isä on sanonut minulle miten hänen elämäntehtävänsä on tuhota minut ja elämäni keinolla millä hyvänsä. Sen uskon, ja allekirjoitan joka sanan. Lapset ovat tähän asti olleet välikappaleina isän kiusantekoon minua kohtaan ja pelkään jo sitäkin, mitä isä keksii sitten kun ymmärtää, ettei hän enää voi lasten välityksellä ja kautta tehdä kiusaa minulle.

Jo nyt isä on kohdentanut lapsiinsa paljon sellaista, mitä hän teki minulle avioliiton aikana. Hänellä pitää olla aina joku, jota kiusata siinä lähellään sekä aina joku, jota syyttää ongelmista. Itsellään ei ole ongelmia, eikä vastuuta. Se sysätään aina jollekin muulle, jos ei muualle, niin sitten lemmikkiin, joka saa tuta myös isän pahasta olosta. Tai ei se ole edes pahaa oloa. Se on pahuutta, silmitöntä pahuutta, julmuutta, epäinhimillisyyttä ja loistavaa teatteria.

Opin itsekin aikanaan hyväksi näyttelijäksi, kun tunteet kuolivat, opin esittämäänkin tunteita. Opin myös hallitsemaan oman kehonkieleni täydellisesti, ihan tietämättäni. Opin olemaan puhumatta, tekemättä, olematta. Opin huomaamattomaksi sekä olemaan aina siellä missä minua sitten tarvittiin eli olemaan saatavilla. Opin lukemaan toista ihmistä, melkein voisi sanoa, että opin lukemaan ajatuksia, ja ennakoimaan tulevaa.

Nuo ovat sitten häirinneet suuresti elämääni myöhemmin. Kaikesta on tullut automaattista, Oma minuus ja persoona on saanut väistyä pois tieltä. Ymmärrän kuitenkin itseäni, kun sain moitteet ja syyllistyksen jopa siitä, että räpäytin silmiäni exän edessä väärään aikaan saatoin itseni suureen vaaraan myöskin, seurauksena oli yleensä exän raivokohtaus viimeisinä avioliiton vuosina. Ja tein lapsia suojellessani siis ihan mitä tahansa, ettei ex koskisi lapsiin, kuten joskus oli erehtynyt tekemään minua kiusatakseen. Lapset olivat minun heikko kohta, ja samaan aikaan kuitenkin oli äitiys, mitä hän ei koskaan täysin pystynyt minussa murtamaan. Yritys oli ja on edelleen kova.

Kaiken muun minussa ex mursikin, ja olin vuosia pelkkä kone, toimin automaattisesti, reagoin automaattisesti ja ex tiesi mistä naruista minua vedellä, jott toimin hänen haluamallaan tavalla. Nykyisin jokin ns. opittu juttu tulee automaattisesti esiin, minusta se tuntuu kuin minut olisi ohjelmoitu toimimaan tietyllä tavalla ja kyllähän se exän toiminta minua kohtaan olikin kuin ohjelmointia tai koulutusta. Ihminen saa eläimetkin toimimaan haluamallaan tavalla ehdollistamalla ja palkitsemalla. Ja ihminen alkaa välttää ikäviä asioita, joita tapahtuu ja alkaa väkisinkin toimimaan niin, ettei ikävyyksiä tule tai häntä ei satuteta. Helpommalla pääsee, mikäli oppii nopeasti tekemään kuten toinen haluaa. Sitä on valta toisen yli. Pelko toisen yli. Hallinta toisen yli.

Opettelen edelleen uudelleen, mitä on oman elämän hallinta. Mitä on omien ajatusten, tunteiden ja olemisen hallinta. Opettelen itse päättämään omista asioistani, tekemään omista lähtokohdista käsin valintoja. Ja on vaikeaa, omassa elämässä. Lasten äitinä, äidin roolissa ihan samaa ei ole. vaikka olenkin vuosia typerästi suojellut exää ja hänen olematonta syyttään ja olen jopa onnistunut paikkailemaan sitä omilla toimillani, niin että lasten on ollut mahdollista olla kitumassa isän luona.

Minun on turha toivoa, että lasten isä koskaan tulee ymmärtämään omaa toimintaansa suhteessa muihin. Hän ymmärtää vain sen, mitä haluaa muiden näkevän itsestään, esityksen ja teatterin.