Kaipaan energiaa, sitä että voisin puuhastella kaikenlaista pitkin päivää väsymättä, ja jaksaisin edes aloittaa jotakin. Tänäänkin siirrän siivouksen aloittamista, ei vain jaksa. Pikku juttu, imurointi ja lattiat ja saniteettitilat, noin puoli tuntia, jos oikein kiirettä pidän. Mutta, ei ole motivaatiota sitten yhtään. Halua olisi muttei jaksamista.

En siis jälleen tänään kykene aloittamaan, en sitten mitään. Kömmin takaisin peittojen alle jo kerran tänään, ja pahoin pelkään saman tapahtuvan uudelleen. Pitäisi... se nykyisin minun uusi lauseen aloitukseni, teen jos jaksan ja en tee jos en jaksa.

Yritän olla itselleni armollinen, olen siinä kovin edistynytkin. Mikään pakko minun ei ole tehdä yhtään mitään, jos en jaksa yksinkertaisesti ja en tee mitään sitten. Paitsi pötköttelen ja lojun sängyssä. Lepäämättä kuitenkaan. Keho käy kuitenkin ylikierroksilla, ajatukseni vispaavat mannapuuroaan tasaiseen tahtiin, vaikka kuvittelenkin etten ajattele mitään. Mutta taidan sittenkin jossakin alitajunnassa ajatella asioita ja se väsyttää. Itsestäni en pääse lomalle kuitenkaan.

Yritän keskittyä johonkin, usein tuloksetta. Vaikka siinäkin asiassa olen edistynyt joulun jälkeen jo huomattavasti. Nyt kun sen saman keskittymisen oppisin vielä suuntaamaan oikein ja oikeisiin asioihin, kuten nyt tuohon ikuisuussiivoukseen, joka viikkoiseen piinaan. Enää minua ei houkuttele edes se puhtoinen ja mukava fiilis siivouksen jälkeen. Jotenkin en saa siitä enää mitään iloa, siitäkään. Siivous on nykyisin pakollinen rutiini, joka vaan pitää jaksaa tehdä, riippumatta jaksaako vaiko ei.

Joskus on mukava, kun joku, tosin ehkä kerta vuoteen piipahtaa meillä kylässä. Siivous ei ole silloin ongelma, jostain tulee se ylimääräinen energia, vaikka meille kyllä voi tulla kylään ilmankin siivousta. Se on vuosien aikana vain muotoutunut tavaksi, osaksi sen vuoksi, koska olen itse kokenut inhottava mennä vieraisille, jossa kotia ei ole siivottu pitkiin aikoihin.

Ex anoppi esimerkiksi aikanaan. Minua inhotti mennä kyläilemään, koska siellä oli oikeasti todella likaista, tavarat lojuivat missä ja miten sattuivat ja jne. Sama juttu oli sitten myöhemmin exän toisten sukulaisten luona, kokemukset siivottomaan taloon menosta aiheutti itselleni sen päätöksen, etten itse halua antaa muille samaa kokemusta, että vieraat joutuisivat kokemaan epämiellyttäviä tuntemuksia siivottomassa kodissa. No, ei se meillä ole koskaan ollut ongelma ollutkaan. Päinvastoin, ongelma olikin joskus liiallisessa siivouksessa, mutta siihenkin oli tosin syynsä, vältin yhdet jos toisetkin huudot ja kiusanteot ja ärsyyntymiset, jos siivosin ja olin edes tekevinäni exän edessä jotakin hyödyllistä.

Ja toinen syy aikanaan siisteysintoilulle oli minun tarve paeta edes hetkeksi tekemään muutakin kuin olemaan lasten kanssa, silloin kun he olivat kaikki jokseenkin pieniä. Muuten en omaa hetkeä saanut kuin siivoten ja vaikka lapset roikkuivat jaloissa, pystyin siivoukseen keskittymään toisella tavoin ja ikäänkuin siis pakenemään hetkeksi lapsiarkea. Lasten isä kun ei koskaan antanut minulle edes mahdollisuutta siivota rauhassa, ilman lapsia. Ei tullut kuuloonkaan semmoinen toive, pyyntö. Olin hullu, kun semmoista uskalsin edes haaveilla, siivota ilman lapsia jaloissa. Ja niinpä raukat sitten oppivat olemaan poissa jaloista, kun siivosin. Ja sotkemaan toisaalla. Ja mitä teki isä, jos oli kotona? Käskytti, palvelutti minua ja huuteli sängyn pohjalta ohjeita neuvoja minulle sänkynsä pohjalta. Jouduin palvelamaan isää siis kaiken arjen keskellä ja en itse tuolloin edes ymmärtänyt toimintani typeryyttä. Tai isän vastuuttomuutta jokaisessa asiassa.

Viikonloppu tulee, aina on sitten jokin juttu, joka estää minua heittämästä vaikkapa vapaalle ja lähtemästä ulos. Kuten nyt lauantaille on aamusta asti velvollisuuksia, ja kun olisi ollut mainio mahdollisuus viettää aikuisten iltaa perjantaina. No, ei ole kiire, ehtiihän sitä vielä joskus omiakin juttuja, sitten joskus. Ja huomaamatta olen siirtänyt yli 20 vuotta elämästä eteenpäin ja loppua ei näy.