Järkyttävää, en pysty kirjoittamaan aiheesta ystävyys. Miesystävän lisäksi huomaan elämääni tulleen enemmän tai vähemmän pari muutakin ihmistä. Ja olen heistä hyvin kiitollinen.

Mutta, enempää en kykene tätä asiaa jostain syystä avaamaan. Uusi ja outo asia minulle, ja tiedän, etten ole sitten lapsuuden kokenut oikeaa ystävyyttä kenenkään kanssa. Jos edes silloin?

En uskalla hehkuttaa, enkä oikein edes iloita, kokemukseni mukaan menetän ne asiat, joista saan olla iloinen ja haluan pitää nämä ihmiset elämässä, ihan kuten olen ymmärtänyt heidänkin haluavan olla kanssani.

Onko itselläni koskaan ollut mitään omaa? Henkilökohtaista? Ei ole ollut. Ja jos jotain joskus onkin ollut, ex on sen saanut pois minulta erinäisin keinoin. Kuten kaverisuhteet aikanaan.

Jo nyt ex on onnistunut puuttumaan toiseen näistä ihmisistä. Syyllistämällä minut, kun hän luulee minun tekevän laittomuuksia ja on syyttänyt minua ihan julkisesti omista luuloistaan. Onneksi itse tiedän, mikä on totuus. Tuolla syytöksellään ex kuitenkin vahvisti minun pelkoni siitä, että hän edelleen on kiinnostunut minun elämästäni ja edelleen seuraa mitä teen, missä teen ja olen. Eli kohtaamiset kaupungilla eivät ole olleet sattumaa, exän valheet lapsilleen keksityistä työvuoroista ja menoista toiseen kaupunkiin ovat suurimmaksi osaksi olleet valhetta, sepittänyt pajunkäyttä lapsilleen. Pelottavan tarkasti ex on ollut tietoinen minun menoistani ja tekemisistäni. Ja viimeiset syytteet on todiste siitä, että ex vahtii minua edelleen.

Totuus on kuitenkin, ettei minun ihmissuhteet kuulu hänelle ollenkaan. Kuten en itse ole kiinnostunut hänen elämästään, mitä tekee tai kenen kanssa. Vain hänen kykynsä vanhemmuuteen kiinnostaa silloin, kun hän osoittaa toistamiseen olevansa kykenemätön siihen olemalla välinpitämätön ja vastuuton luuseri.

On väärin toivoa kenenkään kuolemaa, silti huomaan itseni joskus kuvittelevan mielessäni tilanteen exän hautajaisista, joissa olen mukana lasten äitinä, yhdessä lasten kanssa. Mietin, miten lapsilla olisi elämä paljon parempaa, mikäli menettäisivät isänsä kuoleman kautta. Se on luonnollinen syy, ilman mitään selityksiä, selkeä syy menettää isä Se ei aiheuta kuin surun, ilman ihmettelyä siitä, miksi isä hylkää lapsensa ja miksi isä ei rakasta heitä, omia lapsiaan.

Kaikki ristiriidat poistuisivat, sen samantien lasten elämästä ja minä itse saisin vapauteni. Voisin elää ilman pelkoa.

Kuolema olisi helpotus monelle hänen ympärillään olevalle ihmisille. Tiedän sen. Mutta, kuten kysymys kuuluu, mikäs pahan tappais? Niin, ei mikään.

Silti huomaan kuvittelevani laskevani puneisen yhden pienen ruusun hänen arkulleen ja toivottaen hyvää matkaa, minne nyt sitten ikinä päätyisikään. Olisimme vapaita vihdoinkin, jokainen.

Kiellän itseäni toivomasta toisen kuolemaa, silti toivon. Joskus toivon, että saisi jonkin sairauden, jota ei voisi hoitaa mitenkään, joskus mietin, että hän voisi ajaa kolarin, johon menehtyy tai ryssisi jotenkin työpaikallaan. Jotenkin mieleeni nousee usein, että hautajaiset pidettäisiin toukokuussa, juuri kesän korvilla. Siellä olisi tekopyhiä exän sukulaisia, itkemässä kovaa kohtaloa ja katsomassa minua kieroon. Siellä surisi nykyinen vaimoke, joka olisi myös helpottunut päästessään kamalasta ihmisestään eroon, hänen huomattuaan, ettei kaikki ole ihan kunnossa miehensä päässä ja pelko olisi vallannut hänetkin, voimatta kuitenkaan enään perääntyä tilanteesta mihinkään suuntaan, kuin selviytyä hetkestä toiseen, kuten itsekin aikoinaan.

Lasten isä on saanut vuosikausia mahdollisuuden olla isä lapsilleen. Edelleen lapsilla on sama kysymys. Miksi isä ei välitä heistä? Miksi isä kiusaa aina muita, heitäkin? Miksi isä ei ole samanlainen kuin muiden isät ja ole lasten kanssa ja elä heidän kanssaan, vaikka saman katon alla ovatkin omilla viikoillaan? Miksi isä kiusaa? Miksi isä ei ymmärrä? Miksi isä ei tee, ole isä?

Ja monta muuta kysymystä, joihin en osaa vastata muuten kuin, että se on isän tapa, isä on väsy ja nyksin en ole suostunut edes puolustamaan isää mitenkään. Tuumaan, että on ikävää, kun kokevat niin. Ja, etten voi oikein heitä isän luona auttaa.

On hurjaa kuulla lapsen suusta, miten hän sanoo, ettei ole pariin viikkon kuullutkaan, että hän on tärkeä jollekin ja viittaa isäänsä, joka ei muuta tee, kuin huuda, hauku, kiristä, pahoinpitele henkisesti, lyö lyttyyn ja uskoisin myös, että on ainakin joskus myös käynyt käsiksi lapsiinsa. se on vain jäävuoren huippu, mitä lapset on minulle kertoneet asumista isän luona. Mutta todisteiden puuttuessa kukaan ei voi auttaa lapsia. En edes minä.