Mitä kuuluu? Tuon kysymyksen kuulen viikottain, vastaan aina vaihtelevaa.

Riippuen ihan siitä, mikä on lasten isän elämisen tila. Kyllä, se pissipää vaikeuttaa omaa elämääni huomattavasti, jos ei suoraan omilla toimillaan, niin sitten lasten kautta.

Juuri nyt olisi lasten asioissa monta aikuisten kesken sovittavaa asiaa, mutta mitenkäs sitä sopia, kun jo pelkkä kenkien osto aiheittaa suuren riidan, vastuun vättelyä, syyllistämistä ja paskan jauhantaa isän taholta. Se ihminen on todella sairas, niin sairas päästään ja ajatuksenjuoksultaan, ja sitä samaa sairautta jakaa lapsiinsa ja ympäristöönsä.

Lasten tullessa meille, en ala tarkistelemaan, missä vaatteissa tai kengissä meille tulevat. Viimeksi poikkeuksellisesti hain lapset isänsä luota itse, poikkeukselliseen aikaan, koska isä oli työvuorossaan siihen aikaan, kun olisi pitänyt lasten vaihto tapahtua. Sitä ennen oli myös yhden lapsen harrastusjuttuihin liittyvä tapahtuma ja osallistuin siihen isänsä pyynnöstä, verukkeella, että hällä on työvuoro, joka tosin alkoi vasta tuon tapahtuman päättyessä. Eli isä olisi itse voinut hoitaa tuon asian ja olisin sitten vain hakenut lapsen pois sieltä. Mutta, ei .Isä mielellään skippaa kaikki vastaavat minulle.

Isä siis oli kotosalla, kun hain lapsen portin pielestä tapahtumaan. En millään osannut katsella sillä silmällä lapsen kenkiä, en sitten ollenkaan. Viikon päästä tajusin, että kengät ovat syystä märät jokaikinen päivä hänen tultuaan koulusta. Kengät olivat kyllä kuluneet, mutten osannut arvata, että niihin oli ilmestyneet suuret reiät, joista lumi pääsi kenkiin sisälle. Ja tarkempi tarkastelu ei jättänyt vaihtoehtoja. En voisi laittaa lasta kävelemään enää niissä kengissä.

Kävin sitten lapselle hankkimassa uudet kengät. Sopivan kokoiset ja vedenpitävät, kuten aina. Isän ostamat kengät yleensä vääränlaiset lapsen jalkaan ja sitten ne eivät käytössä kestä kovin montaa kuukautta, kuten nytkin. Tokmannin halpiskengät ajavat asiansa muutaman viikon, joo. Mutta kun koko talvi pitäisi kengillä voida kävellä, jokaikinen päivä, eihän ne kestä ja nyt kävi jälleen näin.

Laitoin isälleen viestin, että vanhat kengät rikki ja ostin uudet. Isä laittaa viestiä, että ei lähtiessä kengät olleet rikki ja että hänen luonaan olisikin ollut uudet. Kysyn lapselta, tiesikö hän uusista kengistä isän luona ja ei tiennyt.  Laitan takaisin viestin, jossa ihmettelen, miksi lapsella ei ollut vaihtopäivänä sitten uusia kenkiä jalassa? Isä syyllisti minut viestillä takaisin, ilmoittaen, että minun olisi pitänyt tietää, kun hain lapsen hänen luotaan, hän eisiis omasta mielestään laittanut lasta meille, koska hain lapsen itse hänen porttinsa edestä. Kummallista. Lapsen olisi pitänyt tietää jotenkin, että hällä uudet kengät, ellei isä sitten tapansa mukaisesti valehdellut minulle ja yrittänyt luistaa vastuustaan, kuten tavallista. Kyllä isän olisi omast kodista lähdettäessä pitänyt ihan itse sisällä katsoa, missä tamineissa lapsi lähtee, ja jos on kerta ollut uudet kengät jo hankittuina, niin miksi lapsi on lähtenyt sitten vanhoissaan ja risoissaan. Kengät eivät mene viikossa sen näköisiksi ja rikkinäisiksi, ne on olleet huonon näköiset jo pidemmän aikaa, mutta en viitsinyt alkaa tuostakin vääntämään kättä isän kanssa. Viestittelyssä kävi sitten ilmi, ettei ne kengät olleetkaan uudet, vaan minun vuosi sitten ostamat varakengät lapselle, kun oli vuosi sitten sama tilanne kenkien kanssa. Isä valehteli ja yritti minut ja lapsen syyllistää omista jutuistaan. Ei tuo voi mennä niin. Mutta menee kuitenkin.

Ihan sairasta tämä ns. yhteishuoltajuus isän kanssa. Kun jo pelkkä kenkien osto aiheuttaa lihavan riidan tekstiviestein. Miten ihmeessä sitten nämä tulevat asiat voi isän kanssa hoitaa? Käsittämätöntä. sairasta. Ja kuka kärsii, kuin lapset. Heidän asioitaan,, ja kun isä ei vain kykene kantamaan vastuutaan isänä. Raha hälle kelpaa kyllä, mutta kun sitä pitää käyttää omiin lapsiin, se ei ole yksinkertaista ollenkaan. Isän on helpompi kieltäytyä ja siirtää kaikenlainen vastuu minulle.

Toisen lapsen kohdalla isä on nyt määritellyt itse sopimatta asioista minun kanssa lapsen vierailuista ja olemisesta isän luona. Sosiaalityöntekijöiden ohjeistuksen mukaisesti isä on pyydellyt tuota lasta luokseen. Kun koko viime syksyn kieltäytyi ottamasta tätä lasta luokseen vedoten milloin mihinkin syyhyn. Ja nyt sitten on pyytänyt, vain koska niin kuuluu tehdä. Ja viime viikolla, tunnin varoajalla lapsi ilmoitti, että isä haluaa lapsen meille ja että on tulossa. Ja nyt sitten taas, isä oli pyytänyt lapsen heille, tunnin varoajalla. Kysymättä minulta mitään, sopimatta minun kanssa mitään.

Ja myhemmin sitten tiedän, mitä isä tekee. Vaatii maksamiaan elatusmaksuja tai alentamista sillä varjolla, että lapsi niin ja niin paljon hänen luonaan. Ja ei se tuon lapsen elo isän luona ole ongelmatonta sekään. Joka asia minun pitää hoitaa ja kustantaa, vaikka lapsi olisikin isän luona ja isän vastuulla. Isä ei kykene kantamaan vastuuta, kuten pitäisi ja minun elämäni oli kovin hankalaa, kun tämä lapsi oli isällään.

Nyt kun lapsi lähti, kerroin rajat lapselle, hän ei voi ppompottaa minua miten haluaa vedoten milloin mihinkin. Isä on se, jonka kanssa päivittäiset arjen asiat hoidetaan, ja jos ei isä kykene, se ei ole minun ongelmani ollenkaan. Minä en ala paikkailla isän vastuita, en silloin kun lapset on hänen vastuullaan. Siinähän isä hoitaa asiansa lapsen kanssa, miten kykenee, jos ei kykene, se ei ole minun murheeni. Niin se vaan on.

Tuo lapsi jo niin iso, ettei hän itse halua mitään säännöllistä tulo,-ja menoaikaa isälleen tai minun luo. Hän haluaa itse hallita olemistaan ja eloaan. Toisaalta se onkin ok. Mutta tämä kääntöpuoli, että isä yksinoikeudella määrittelee kysymättä minulta mitään, on väärin.

Ja en taas voi itse vaikuttaa edes omaan elämääni, minun pitää päivystää kotosalla, milloin tuon lapsen elo isänsä luona tulee isän toimesta päätökseen ja olla valmiina kun isä päättää, että lapsi saapuu meille. En voi siis suunnitella elämääni eteenpäin, koska pitää olla valmiina majoittamaan lapsi luokseni, hetkellä millä hyvänsä. Kun en tiedä, en osaa katsoa tulevaisuuteen, en ole ennustaja, en voi tietää myöskään, mitä isänsä päässä liikkuu milloinkin.

Kerrottuani lapselle rajat, kuinka hän toimii isänsä luona, eli hoitaa omat asiansa isänsä kanssa, niin lapsi suuttui minulle ja koki minun hylkäävän hänet. Hän väitti, ettei minun äidin vastuuni hänestä voi katketa, mutta kyllähän se siinä kohtaa tässä meidän tilanteessa katkeaa jokaisen lapsen kohdalla, kun ovat isällään. Käytännössä ja todellisuudessa. Normaalissa tilanteessahan tuokin olisi itsestäänselvä asia, asioista voisi puhua, neuvotella ja sopia aina tilanteiden mukaisesti. Meillä mikään normaali ei ole mahdollista.

Itselläni koko viikonloppu pipariksi. Koen edelleen täysin lamaannuttavan ja voimattoman olotilan näiden viestinvaihtojen jälkeen. Kaikki jutut, mitä olin ajatellut tehdä, jäi toteuttamatta. Minä vain haahuilin kävellen kotia edestakaisin osaamatta tehdä yhtään mitään. Tänään olisi tarkoitus jatkaa, siitä mihin perjantaina jäin eli siivoukseen nyt ainakin. Olisi pitänyt käydä lasten kanssa pulkkamäessä, tehdä sitä ja tätä mutta en kyennyt enää mihinkään. Itkua vältellen yritin pitää itseni kasassa, siinä onnistumatta ja painajaiset ovat taas valvottaneet öisin, herättäneet kesken unien. Kärsin itsekin näistä tilanteista, samoin lapset, jotka täysin syyttöminä joutuvat elämään kahden tulen välissä.

Isän vuoksi perhetyön aloitus lykkääntyy, sekin oli kovin arvattaa, hänellä on jälleen useampi viikko aikaa ylipuhua lapsia ja iskostaa heihin isänsä erinomaisuutta, niin ettei lapset itse enää tiedä, mihin uskoa ja miksi perhetyö.

Perhetyöntekijät on lasten viimeinen apu, mutta isän teatteri ja lasten manipulointi ja valehtelemaan käskeminen vesittävät senkin. Kaikki on hyvin isän luona, kun työntekijät ovat isän luona, isä esittää maireaa vanhempaa, joka muka kärsii minun kiusanteosta. Isä osaa ja isä tekee, ja kunhan vain puhuu mitä sylki suusta tuo, ja hän ei edes tunnu ymmärtävän, kun jää kiinni valheista. Hän ei välitä, vaan siirtyy jouhevasti syyttelemään minua ja kertomaan minun kuvitteellisia ongelmia, joita isä minulle keksii pienessä sairaassa päässään. Vetoaa muihin ihmisiin, ilman todellista järkevää perustetta ja saa asiat näyttämään miltä itse haluaa, eli hän tekee kaiken hyvin ja oikein ja muut on syyllisiä ja pahan tekijöitä.

Saakeli sentään, että olen usein nykyisin niin loppu tähän tilanteeseen.

Suoraan sanottuna lasten pitäisi olla elää pääsääntöisesti kanssani, silloin ongelmia ei olisi lähes ollenkaan lasten elämässä. Loppuisi kahden tulen välissä oleminen kokonaan heiltä ja aikuisten asioiden miettiminen, ja se kuka aikuinen heistä viimein huolehtii. Ja pompottelu lapsiin nähden loppuis myös sen siliän tien. Lapset pääsivät rakantamaan omaa elämäänsä ja keskittymään siihen, mikä heille missäkin vaiheessa on tärkeää, ilman jatkuvaa syyllisyyden kokemusta.