Huh, mikä yö. Uni ei tule silmään, ei vain väsytä. Pääsen 3.20 unille viimein tai ainakin kelloa katson vikan kerran ja alle 6 tunnin unet. Väsyttää, mutten sänkyynkään viitsinyt jäädä. Sitten olisin nukkunut yli puolenpäivän ja päivä olisi kerrasta ollut piloilla.

Käydessäni joskus kaupunkimme keskustassa ja joutuessani kävelemään siellä, jalkani ovat haranneet vastaan ja niihin on aina ilmestuneet kuvitteelliset painot, olen kokenut hyvin ikäviä tunteita ja en olisi halunnut kävellä siellä ollenkaan. Viimeksi huomasin kuitenkin jotakin erikoista itsessäni. Se ero oli huomattava. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutten kokenut ollenkaan raskautta kehossani, kävelin ja koin jonkinlaista keveyttä, en ahdistunut ollenkaan ja jopa koin jonkinlaista alkeellista iloa, kun ennen olen aina vain miettinyt mielessäni, etten halua, en voi ja en pysty.

Johtuiko se kuitenkin sitten siitä, että koin olevani jotenkin turvassa, koska hetkeä aiemmin olin bongannut exän auton ja siellä autossa oli vain osa lapsia ja soittaessani yhdelle heistä perään, kertoi isänsä olevan kotona. Joten, jäin miettimään sitä, pelkäänkö oikeasti noin paljon exää edelleen ja vielä niin, etten itse sitä ymmärrä.

Oma pelkoni on suurempaa kuin olen itse asiaa edes ajatellut. Pelko on todellinen ja määrittää hyvin pitkälle, mitä ja milloin ja missä teen yhtään mitään. Se on piirtynyt sekin tuonne selkärankaan, iskostunut kiinni.

Sama pelko elää lapsissa, heidän sitä usein tietämättään. Vaikka ovat unohtaneet ja jatkaneet elämää kukin tavallaan, ymmärrän vasta nyt, miksi moni asia jää isänsä suhteen "hoitamatta". Hekin pelkäävät.

Elämässä on paljon asioita, joita en osaa enää edes kaivata, tai haaveilla. Olen elänyt vuosikausia vain pelkkien seurausten maailmassa, olen hyväksynyt itselleni liian paljon vääränlaisia asioita, koska paremmastakaan ei ole muistikuvia. On hurjaa ajatella, miten koko persoonani alkoi tuhoutua ihan teini-ikäisestä alkaen. Juuri siitä hetkestä, kun tapasin exän. Eikä pelkkä persoona, koko minuuteni on poissa. Kadoksissa tai hävinnyt kokonaan.

Yhden asian tiedän, osaan edelleenkin olla perin inhottava ja v...mäinen tarpeen tullen, tuo ikävä puoli minussa siis laittoi vastaan monessa asiassa avioliitonkin aikana, mutta kukistui kuitenkin sekin.

Olen miettinyt usein hyvin virheellisesti, ettei kyse ole minusta, vaan pelkästään lapsista ja heidän ikävästä tilanteesta, jossa itsekin saan tasaisin ajoin pientä sivuosumaa. Mutta, jos kuitenkin kyse on minusta? Jos edelleen ex omistaa minut omasta sairaasta mielestään ja edelleen tekee kaikkensa tuhotakseen minut? Tuota en ole suostunut edes ajatteemaan, koska se jo niin sairasta, mutta ei minua silti yllättäisi tuokaan, ei enää. Vuosien jälkeen ymmärrän aina vaan selkeämmin koko suhteen sairauden, siinä ei todella ollut  mitään normaalia, ei mitään hyvää, vaikka olen itselleni yrittänyt uskotella.

Ex on maailman paras näyttelijä, tilanteiden luoja sekä hyvin taitava manipuloimaan kenet tahansa miten haluaa. Se on pelottavaa. Ja tässä tilanteessa olen onnellinen saadessani pitää lpaset luonani edes sen puolikkaan ajan, sekin oli hyvin traaginen kompromissi, johon pakon edessä oli suostuttava ja olen usein sitä päätöstä katunut, mutta tiedän senkin, ettei minulla oikein ollut vaihtoehtoja.

Vuosien exän yritys vieraannuttaa lapset minusta ei ole onnistunut. Ja toivon, lämpimien yhteyksien jatkuvan edelleen. Rehellinen aatokseni tässä hetkessä on, että lapset tietävät jo raadollisen totuuden, ja opettelevat sietämään tilanteen kukin omin tavoin. Heilläkään ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä ja opetella tulemaan toimeen heidän elämässään. Ei ole puhettakaan siitä, että lasten olisi mahdollista päästä elämään kanssani normaalia arkea ihan jokainen viikko, jokainen päivä ja nyt tiedän, että se olisi lasten etu kuitenkin.

On ollut mielestäni lasten etu olla molempien vanhempiensa kanssa, elää arkea molempien kanssa. Se on siis se ihanne, minunkin kuvitelma, ja harhaluulo. Kunnes olen ymmärtänyt toisin. Mennyttä ei saa takaisin, ja jos olisin tiennyt kaiken sen, mitä tänä päivänä tiedän lasten elämästä isänsä luona, olisin jo aikoja sitten koittanut toimia heidän suhteen toisin. Mutta, minulla oli vain lasten silmitön paha olo, raivo ilman heidän puhetta. Lapset livat niin sekaisin kaikesta myllerryksestä ympärillään, etteivät he itsekään osanneet yhdistää tuntemuksiaan mihinkään yksittäisiin asioihin ellei minua sitten lasketa. Minä olin heille kaiken pahan alku ja juuri, kunnes ovat itse oppineet toisin elämällä kanssani ja huomanneet itse asioita, joista en ole voinut heille sanoa halaistua sanaa.

Tilanne on hiema toisin nuorempien lasten kohdalla. Heillä ei ole selkeää muistikuvaa elämästä ja ajasta, kun olemme asuneet saman katon alla, heillä ei ole muistikuvaa epäterveestä kahden vanhemman suhteesta. He näkevät vuorollaan kaksi erilaista kotia, kaksin eri maailmoin, joissa eri lait ja säännöt pätevät kummassakin kodissa. He ovat joutuneet elämää kahden ristiriidan välissä ja olen itse kaikin keinoin tuota ristiriitaa yrittänyt lieventää, ihan tietämättäni.

Viime keväänä minun kohdalla tuli kuitenkin stoppi. Jo aiemmin olin tunnistanut osan lapsia heitä vaivaavan pahan olon selittämättömästä syystä, kun hiema aiemmin heillä jokaisella oli kuitenkin ollut ilo elämässään, riippumatta kahden kodin ristiriitaisuksista. Tietämättäni isä oli alkanut valmistaa lapsia muuttoon ja puheista ja suunnitelmista ei minulle saanut kertoa. Melkoisen pitkään jopa nuorimmat kykenivät salaamaan asian minulta mutta sitten se paha olo alkoi purkautua yhden jos toisenkin osalta. Salaisuus oli liian suuri ja pelottava ja kun siitä ei jostain syystä saanut puhua ja uskon nyt, että isä oli kiristänyt ja peloitellut lapset hiljaisiksi, paha olo sai vain jatkua jatkumistaan.

Vuosi sitten keväällä isä tekstiviestillä ilmoitti minulle, että hän on päättänyt muuttaa lasten kanssa. Tup viesti tuli salaman lailla kirkkaalta taivaalta murentaen minut täysin. Jälleen olin tilanteen edessä, jossa vieraannuttaminen tuli näkyväksi, ymmärsin siinä samassa lasteni pahan olon syyn ja oudot jutut, joita olivat minulle jutelleet. Tällä hetkellä isä syyttää minua elämänsä hankaloittamisesta, kun en hyväksynyt lasten muuttoa vieraalle paikkakunnalle täysin vieraisiin ympyroihin vieraiden ihmisten keskelle ei mitään. Tälläkin hetkellä isä tekee kaikkensa pohjustaakseen muuttoa toisaalle lapsille. Mutta syyllisen isä löysi minusta jälleen. Hankaloitin hänen muuttoaan, minun syy, ettei hän päässyt muuttamaan ja kosti sen sitten omille lapsilleen monin eri tavoin. Ja oli puhunutkin lapsille niin, että kun lapset eivät muuttaneet isänsä kanssa, niin isä ei sitten esimerkiksi enää vie heitä reissuilleen. Totuus on, etten estänyt isän muuttoa, olisi voinut ihan itsekseen muuttaa, mutta niin paljoa hän ei asiaa halunnut, että olisi itsekseen sinne muuttanut. Sitten kehtasi vielä viime kaväänä loukata minua puhumalla, ettei hän voi jättää lapsia minun hoteisiin yksin tänne, koska olen sekopää ja sairas.

Ymmärrän, mitä tarkoittaa se kun toinen sairaasti syyttää toista niistä asioista joita itse tekee. Ex on aina osannut tämän ja olen aina ihmetellyt, mistä on keksinyt niitä hurjia puheitaan ja syytöksiään. Mutta, hän onkin itse tehnyt niitä kaikkia asioita ja on pelännyt, että minä tekisin samoin kuin hän. Muistan vieläkin, miten joitakin vuosia ennen eroa opettelin sanomaan, etten ole samanlainen kuin hän tai en tee samanlaisia asioita kuin hän tai en ajattele samoin kuin hän ja siitäkin aina pillastui lisää ja syytti minua lisää valehtelijaksi jne. Usein myös näiden tilanteiden jälkeen huomasin olevani uudelleen ja uudella tavoin sidottuna toiseen, henkisin sitein, joiden katkominen ei ole onnistunut vieläkään, vaikka erosta onkulunut liian monta aikaa.

Totuus on kuitenkin, että vaikka isä osaisikin kuinka hyvin tahansa esittää hyvää ja kunnollista perheenisää, sitä hän ei ole pienimmässäkään määrin. Luulin itse, että ne exän hyvät kaudet olivat sitä exää itseään, mutta ei. Olin väärässä, hän osaa näytellä taitavasti ja esittää jotakin, mikä kulloinkin palvelee hänen ajamiaan asioita saavuttaakseen omat tavoitteensa, riippumatta vaikka muiden kärsimyksestä tai siitä, onko jokin asia edes oikein tai väärin. Kunhan hän vain saa tikkarinsa, millään muulla ei ole väliä. Kunhan hän saa pitää leikkikalunsa, minä olin pitkään sellainen. Minusta tuli sellainen, tikkari, jota himoitaan ja säästellään mahdollisimman pitkään ja tuhotaan sitten. Tikkari on kuitenkin liian kiltti mielikuva, esinevertaus on parempi, koska esineen voi aina säilöä ja ottaa aina tarpeen tullen komerosta ja työntää sinne takaisin kullastyttyään leikkimään.

Viime kesänä ymmärsin vasta, että ex on esittänyt minulle aikanaan suurta ja palavaa rakkautta, antanut minun ymmärtää, että tunteet olisivat olleet molemminpuoleisia ja että kyseessä olisi tuolloin ollut ns. vuosisadan rakkaus. Paskanmarjat, ainoa, kenellä oli tunteita, olin minä ja niitä tuo saastainen eliö sitten käytti taitavasti hyväkseen monin eri keinoin. Pääsi hallitsemaan minua ja elämääni, vetelemään minua naruista, kuinka halusi ja sai minut semmoiseksi kuin tänään olen. Ihmisraunioksi.