Kalenteri, ystävä ja vihollinen. Arjen suuri apu, mikäli sitä ymmärtää katsoa ja käyttää.

Muistelen, miten ennen vanhaan olin kävelevä kalenteri, en siis tarvinnut minkäänlaista kalenteria, koska se oli päässäni ja muistin päivämäärät, kellonajat ym. ilmankin.

Vuosia olen joutunut kuitenkin opettelemaan fyysisen kalenterin käyttöä, koska enää en muista yhtään mitään. Ja joskus käy myös niin, etten edes kalenteria muista katsella. Ja jos en jotain heti laita ylös kalenteriin, en sitä muista koskaan laittaakaan. Onneksi on olemassa puhelimessa kalenteri. Ja muistukset. Päivää ennen, ja saman päivän aikana vielä useampi, jos tuntuu, että asia tai tapahtuma unohtuu.

Olen vuosikausia elänyt yhdessä hetkessä, aina juuri käsillä olevassa. Tai vaihtoehtoisesti vajoan menneeseen, ikäviin tapahtumiin ja muistoihin. Tulevaisuutta en kykene pohtimaan, en oikein ajattelemaan jostain syystä.

Nyt olisi pakko opetella tuo tulevaisuudenkin ajattelu, mutta se siis vaikeaa, mahdotonta oikeastaan. Aikanaan ikäänkuin tiesin hyvinkin pitkälle oman elämäni jatkumon ja halutessani saatoin kurkistaa tulevaan, teinkin yleensä niin jos koin käsillä olevassa hetkessä jotakin epävarmuutta tai huolta ja minun piti tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat myös tulevaan. Enää en kykene siihen niin omalla kuin muidenkaan kohdalla. Ja se on hankaloittanut arkea huomattavan paljon.

Tässä ja nyt hetkessä eläminen on useinkin hyvin raskasta. erityisesti sen suhteen, etten kykene suunnittelmaan edes omaa elämää pidemmälle, usein en edes seuraavaan päivään. Huomasin tässä aamusta jälleen, että olin sopinut lähteväni lenkille ihmisen kanssa ja katsomatta kalenteriin ja jouduinkin tuon nyt perumaan, koska sattumalta katsoin koko viikon ohjelmaa ja olihan tuolle ajalle jo sovittuna muuta. Lapsen harrastukseen liittyviä vanhempien juttuja, jotka minä joudun huolehtimaan, koska isästään ei ole mihinkään. Tuokin asia olisi sellainen, että olisi isän vuoro myös näissä asioissa opetella ottamaan vastuuta, kuten vanhemmat yleensä ja normaalisti, kykenevät jakamaan asioita, vastuita niin, ettei toinelle jää kuormitusta yli äyräiden. Meillä tuokaan jakaminen ei onnistu, isän kyvyttömyyden vuoksi. Kun jo pelkkien maksujen maksaminen on kamalaa kädenvääntöä hänen osaltaan, niin en edes osaa toivoa, että isänsä kykenisi mihinkään muuhunkaan.

No, kuitenkin, onneksi satuin katsomaan kalenteria, joka tosin antoi muistuksensa tarpeeksi ajoissa. En voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Ja niin kovin odotin tuota lenkkeily hetkeä, mutta onhan noita viikkoja, hetkiä myöhemminkin.

Lasten elämän asiat kykenen jotenkin miettimään, nykyisin olen opetellut siihen, että merkitsen etukäteen lasten minun viikoilla tapahtuvat jutut ja asiat pitkälle, kuukausien päähän, jos vain suinkin pystyn. Ei tule itselleni eteen yllättätykseltä tuntuvina asioina sitten omalle kohdalle.

Vielä kun oppisin samoin suunnittelemaan omaa elämää, jota en ole koskaan päässyt edes elämään. Oma elämä, mitä se on?

Tähän ikään mennessä itselläni ei ole ollut mahdollisuutta omaan henkilökohtaiseen elämääni exän rajoittaessa sitä kaikin tavoin. Opettelen kuitenkin olemaan välittämättä hänestä ja siitä typerästä opitusta tavasta miettiä, mitä hän tuumaa mihinkin asiaan ja mitä hän kylillä sitten luulottelee. Minun pitäisi oppia ymmärtämään se, että puhukoon ja luulotelkoon vain, ja se ei vaikuta minun elämääni, kuten tähän asti on tehnyt.

Valta ja hallinta on edelleen hänellä, enkä ole ymmärtänyt sitä edes. Samaa laulua lapseni myös huutavat. Eräs päivä olin kirjoittamassa muovipussiin lappusta, jossa kerroin lapsen vaatteiden olevan pieniä, siis niin pieniä, ettei mene päälle, vaan saumat ratkeaa ja esim. alushousut on kokoa 98-110 cm, vaikka tuolla lapsella jo 160 cm on alkanut jäädä pieneksi. Isä on nyt kaksi kertaa laittanut lapselle minun viikoille mukaan muutamat vaatteet. Ainoa ikävä puoli tuossakin on ollut, että nämä vaatteet on nyt molemmilla kerroilla olleet liian pienia ja sellaisia, joita lapsi ei pidä edes siellä isänsä luona. Kiusantekoa siis isältä jälleen. Laittaa sosialityöntekijän pyynnöstä lapsen mukaan vaatetta. Mutta kun ei ole ollut puhetta tai kirjallista sopimusta vaatteiden koosta, niin isä temppuilee heti tilaisuuden saatuaan ja todellakin on laittanut kaksi kertaa mukaan liian pieniä ja epäkelpoja vaatteita, jotka siis laitan lapsen matkaan isälleen takaisin samassa lidlin muovipussissa kuin ne meille tulikin, kirjeen kera. Kirjettä kirjoittaessa yksi lapsista kauhistui ja kielsi minua laittamasta isälle viestiä lapsen liian pienistä vaatteista sanoen, että isä raivostuu tuosta. No, se ei ole minun ongelmani, miten isä ottaa asian. Kun hän jälleen kerran jää kiinni kiusanteosta, se varmaan suututtaa isää, mutta en ole vastuussa hänen reaktioistaan, kuten ei ole lapsetkaan.

Miksi ihmeessä lasten isä kiusaa jopa omia lapsiaan? Tätä en ymmärrä ollenkaan. Sen vielä jotenkin ymmärrän, että tekee minulle kiusaa ja helveeraa ja pilkkaa sekä kohdentaa kiusan minuun jotenkin, mutta sitä en ymmärrä, miksi kiusanteko pitää kohdentaa puolustuskyvöttömiin lapsiinsa ja vielä niin, että isä syyllistää minut ja tai lapset ja tai molemmat omasta toiminnastaan.

Eilen pienimmät ruokapyödässä saivt aikaan ikävän tunnelman. Yksi hymyili minulle, katsoen minuun ja hakien minusta äitiä, toinen huomasin tämän ja alkoi syyttämään hymyilevää sisarustaan kiusanteosta ja tahallisesta ärsyttämisestä. What? Siis isänsä ei kestä tunteiden näyttämistä millään tavoin, sen opin itsekin kovin ankarin seurauksin ja opin olemaan täysin neutraali kehonkieleltäni, kuin muutenkin. Varoin ilmaisemasta mitään exän läsnäollessa ja tuohon samaan ex on opettanut lapsiaan myös. Kyse ei siis ollutkaan minusta ja siitä, että minä henkilökohtaisesti olisin ärsyttänyt exää pelkällä olemassa olollani. Kyse onkin exästä itsestään ja hänen kyvyttömyydestä tunteisiin, sekä hän ei myöskään kestä katsoa tai nähdä, kun joku tuntee jotakin, erituisesti jotakin hyvää ja positiivista. Se on häneltä pois, juurikin koska hän ei kykene samaan, eli tuntemaan. Ja siksi suuttuu, koska hän ei ymmärrä itse.

Halausin todellakin tänä päivänä lasten asumisen ja kaikenlaisen vastuun itselleni liittyen lapsiin. Vuoroviikoin asuminen voisi toteutua edelleen, mikäli isän luona joku todellakin varmistaa lasten hyvinvoinnin siellä. Vuosia olen itse ollut sitä mieltä, että isä kykenee niin halutessaan olemaan isä lapsilleen, muttei kykene. Hän osaa esittää roolia, mutta se ei riitä, ei riitä todellakaan lapsille. Isä esittää hyväisä rooliaan tasan niin kauan, kun sos.työntekijät ovat kuvioissa mukana ja yksi vanhemmista lapsista jo ihmetteli, kuinka kauan isä jaksaa esittää. Itsekin tiedän, ettei kovin kauaa. Samainen lapsi pelkäsi myös, mitä sitten tulisi tapahtumaan, muttei puhunut asiasta enempää, hänelläkin ilmeisesti heräsi huoli isästään.

On todella harmi, että lasten isäksi valikoitui tuollainen pissipää. Ja nyt hän on saanut opetella tuloksetta isyyttä ja vastuita. Vuosien kokemus ja näyttö on olemassa siitä, mihin pahimmillaan lasten voi johtaa, jos mikään ei muutu tässä vaikeassa jo vuosien jälkeisessä eron jälkeen tilanteessa. Ja kun tilanne on vieläpä taantunut hyvin samanlaiseksi, kuin heti eron jälkeen oli tilanne.

Huomaan nuorimman lapsen alistuneen tähän tilanteeseen, jossa hänen toivettaan ei voi ottaa kuulluksi, toivetta, jota hän tuonut esiin parin vuoden ajan. Kärsinyt ja tuonut eri tavoin esiin kärsimystään isän luona. JOkainen lapsista on joutunut alistumaan siihen, ettei tilanteelle voi mitään kukaan. Jokainen heistä on myös kärsinyt ja tuonut omaa pahaa oloaan esiin hyvin voimakkaasti. Silti, isä kieltää minkään olevan hullusti, hän ei ymmärrä ja siten on estänyt mm. lasten avun saannin jokaiselta suunnalta. Kertoen omaa tarinaansa, jatkaen omaa nayttelemistään.

Vanhemmuudessa on kuitenkin kyse myös siitä, että kykenee jotenkin näkemään ne omat ns virheensä ja puutteensa ja myöntämään ne. sekä ihanteellisessa vanhemmuudessa myös halua korjata omat virheensä ja kasvaa ihmisenä sekä jollain lailla kompensoida puutteensa ja edes yrittää tehdä jotakin niille asioille, jotka työtä vaativat. Täydellistä vanhemmuutta ei ole olemassakaan, sen tiedän itsekin ja lasten kohdalla olen oppinut pois siitä raskaasta 10 vanhemmuudesta, johon aikanaan itsekin pyrin. Toisaalta oli pakko, koska olosuhteet olivat parisuhteessa mitä olivat ja ymmärsin, etten siinä liitossa kykenisi mitenkään jatkamaan semmoista vanhemmuutta, johon olisi myös toista tarvittu muutenkin kuin kiusaksi ja kuninkaaksi kukkulalle.

Vanhimpien lasten murrosiät viimeistään opettivat minut päästämään irti omista kuvitelmistan ja ennenkaikkea siitä mihin itsekin syyllistyin, eli hallintaan ja valtaan. Olin oppinut jotenkin siihen, että vallan ja hallinnan mukainen elämä olisi hyvää ja eihän se niin ollut, tuli kyllä hyvin nopeasti selville siinä kohtaa, kun lapset kasvoivat ja kasvattivat  minua siinä samalla. Tein virheitä, teen itsekin niitä vieläkin. Mutta, se että niistä oppii ja ottaa opikseen erottaa minut lasten isästä.