Tahtoisin, haluaisin

Parisuhteen, oikean ja normaalin. Onnelliset lapset, joiden ei tarvisi huolehtia kuin omista asioistaan. Kilttejä he ovat, onneksi.

Työn, jota jaksaisin tehdä, ja palkan jolla maksaisin elämisen kulut.

Pienemmän auton, suuremman kodin. Kauniin sisustuksen, kukkia.

Tahtoisin matkustaa, nähdä maailmaa. Toivoisin ystäviä, arkeen ja juhlaan.

Turhaan toivon, turhaa haluan. Maailmassa ei saa kaikkea sitä mitä haluaa. Pitää olla kiitollinen siitä mitä on. Pitää muistaa aina, että huonomminkin voisi asiat olla. Niinpä.

Ei kannata edes haaveilla, kun aina elämässä tulee eteen juuri ne esteet, joiden ylittäminen vie pohjan kokonaan pois siitä, mitä on haaveillut.

Niin meille, minulle käynyt jokainen kerta. Ja näistä seuraa sitten aina pettymys, suuri pettymys jota pn kovin vaikea niellä.

Parisuhteen vastakohtana elämssäni siintää täydellinen yksinäisyys, kun ei ole olemassa ystävää, ei kaveria arjessa niin huonompikin ns. parisuhde näköjään kelpaa, siedän sellaistakin, mitä ei välttämättä normaalisti tarvitsisi sietää toisen taholta eli hiljaista hylkäämistä, huomiotta jättämistä ja välinpitämättömyyttä minua ja muuta perhetta kohtaan.

Vuosia toivoin kilttejä lapsia, ainahan he ovat olleetkin mutta jotenkin nyt he tuntuvat erityisen kilteiltä, joten onnelisuus on heidänkin minun toiveeni heille. Ovat he toisinaan toki onnellisiakin, ja olen kiitollinen jokaisesta sellaisesat hetkestä ja toivon lisää, mutta päiviä varjostaa huoli kuitenkin.

Työstä en sano enää mitään. En jaksa ajatella, koska en kykene töihin, en tässä olossa vieläkään ja se puuttuva palkka näkyy sitten arjessa ikävällä tavalla köyhyytenä. Pitää olla kiitollinen siitä, mitä on.

Joten umpikujassa olen edelleen, tulevaisuuden ajattelu on turhaa, koska elämässäni olen kokenut sen, ettei mikään suju, ei toimi normisti tai edes lähelle sitä. Olen sanut tyytyä murto-osaan siitä kaikesta, mikä on ollut jokaisen ihmisen ulottuvilla ja olen yrittänyt olla katkeroitumatta. Mutta, totuus on vain, että elämä on julmaa, siitä en pääse yli enkä ympäri. Koko ikäni olen kokenut elämän julmimmat puolet, antamatta kuitenkaan periksi, olen sinnitellyt eteenpäin ja yrittänyt olla kuten kaikki muutkin, elää kuten muutkin.

Aikanaan toiveeni olla onnellinen ja hyvinvoiva on jäänyt jalkoihin kaikkien käytännön esteiden ja hankaluuksien vuoksi. Yksi suuren suuri hankaluus taidan olla itse myös. Miksi? Olen niin rajoittunut omien ajatusteni kanssa, kierrän jatkuvasti samaa kehää näiden aatosteni kanssa, vaikka ihan oikeasti yritänkin saada muutosta aikaan elämässäni.

Mutta, jos erehdyn nauttimaan edes sen pienen hetken, kun tajuan asioiden olevan hyvin niin oikeastaan juuri sillä samalla sekunnilla tapahtuu jotakin, siis sellaista mikä ei ole itsestäni kiinni, mutta vaikuttaa eloon kuitenkin vahvasti myös minun elämässä. Yleensä sitten lasten elämässä puhkeaa pieni kriisi, tai jollekin lemmikeistä tapahtuu jotakin, ihan siinä silmien edessä, tai sitten äidilleni tai jollekin muulle.

Viikolla siis äitini soitti minulle kauhuissaan, kun hänen kodissaan oli käynyt pienimuotoinen vesiepisodi, ja jouduin häntä ohjeistamaan, kuinka pitää toimia, minne soittaa jne. Seuraavana päivänä jouduin vielä varmistamaan, että oli tehnyt, kuten neuvoin. Sieltä sitten sain ylimääräistä huolta ja murhetta osakseni, mutta tällä kertaa onneksi vapauduin vastuusta, meidän perheenjäsenillä ei ollut onneksi asian kanssa mitään tekemistä, hän ei todellakaan tapansa mukaisesti voinut syyttää minua, miesystävääni tai lapsiani vahingosta. Olivat ihan itse siellä hölmöilleet pikkukänösissään. No, siinäkin oli onni onnettomuudessa ja mitään vakavaa ei tapahtunut, onneksi.

Illalla tai yöllä oikeastaan painaessani pääni tyynyyn, huokaisin. Yritin löytää itsestäni sen hyvän olon kaiken keskellä ja se onnistuikin ja nukahdin ilman huolen tunnetta. Aamulla tosin olikin vaikeaa nousta ja lähteä liikkeelle, koko kroppa on niin jumissa ja päänsärky tuntui jo ennenkuin nousin ylös sängystä. Sitä se liikkuminen minulle teettää, enemmän kipua ja harmia kuin rentouttaa ja antaa voimaa. Kaduttaa, että eilen kävin lenkillä, hitaasti kävellen, kun tämä aamupäivä on ollut yhtä nivelten tuskaa ja kipua samoin kuin lihakset huutaa hoosiannaa jokaisessa liikkeessä.

Kipujen kanssa jälleen siis elän, ihan kuin ei kaikessa muussa olämässä olisi jo tarpeeksi harmia. Olen jo useampaan kertaan vaipunut epätoivoon, koska aina on jotain, siis ihan aina. Jos ei lasten elossa ole huolta tarpeeksi, niin sitten äitini sitä aiheuttaa ja jos mikään edellisistä ei anna päänvaivaa, niin sitten oma kroppa ja mieli alkaa temppuilla.

Voi kun vaan voisi kieltäytyä kaikesta ikävästä ja sanoa nätisti, että ei kiitos tänään kipuja, ei kiitos tänään huolia ja murheita, vaan voisi sanoa, että tänään ihan normipäivä ilman mitään huolta ja murhetta. Onnellisuutta ja iloa vaihteeksi, kiitos. Mutta, ilmeisesti sellaisesta voin vain haaveilla? Ja sitä en jaksa tehdä, koska pettymys on aina, jokainen päivä suuren suuri, kun odottaamani iloa ei tule, ei onnellisuutta. Sitä ei löydä itsestään, koska muut ulkopuoliset asiat jättävät aina kaiken pienen hyvän varjoonsa. Ja suurta hyvää nyt on edes turha odottaa.

Jälleen on viikon aikana tapahtunut paljon sellaista vastoinkäymistä, ihan kuin aku ankalle konsanaan. Kun omaa huonon tuurin, niin se ei mene pois sitten millään. Ja kun asioila ei ole varsinaisesti itseni kanssa edes mitään tekemistä, mutta vaikutukset kylläkin joudun kärsimään. Se on todella turhauttavaa ja raskasta aina vaan jatkuessaan. Yhtä myönteistä asiaa vasten tulee sitten miljoona ikävää juttua, joten on hyvin raskasta toisinaan kestää yhen yhtä vastoinkäymistä.

Yritän usein ajatella, että asioilla on tapansa järjestyä jotenkin, ja kokemuksesta tiedän, että yleensä niin onkin. Mutta, kokemukset ovat silti raskaita, sitä ei jaksa oikein iloita mistään pienestä ja mitättömästä itsestäänselvästä asiasta, kun jo seuraava vastoinkäyminen odottaa nurkan takana.

Joskus vaikeimpina hetkinä keskityn vain siihen, että kykenen hengittämään, sisään ja ulos ja toivon hetken menevän ohi mahdollisimman nopeasti. Istun ja hengitän, kun en enää muutakaan voi. Hengitän ja yritän sietää, kestää juuri sen hetkisen ikävän olotilan, joka muodostuu sekunneissa.

Ulkoisille asioille ja olosuhteille en itse voi oikeastaan mitään. Mutta, kyllä useinkin toivon, että elämä olisi helpompaa ja järkevämpää ja siedettävämpää.