Elämässä on niin monta puolta, kanttia joiden kautta katsella. Ainakin omassa elämässä.

Yksi hallitseva elämänalue on perhe, tai toisilla viikoilla perheettömyys. Tai no, ei ihan kuitenkaan. Onhan tässä koko ajan joku lapsista, yksi ei halua isälleen enää mennä ollenkaan, vaikka olen kuinka patistanut ja vedonnut miljooniin asioihin isän tunteista ja ajatuksista lähtien. Hän ei silti suostu ja kun koko syksyn yritti mennä isälleen, toiseen kotiinsa niin isä torppasi ja kielsi menemästä sinne vedoten milloinkin mihin tekosyyhyn. Milloin lapsen sänky oli varattu uuden vaimonsa lapselle, milloin taas isä oli töissä (ei ole ennenkään haitannut) Milloin isä oli muuten vain poissa kodistaan (kesällä jätti tämän lapsen viikoksi ilman rahaa ja ruokaa yksinään koiravahdiksi) jne. Isälle kyllä kelpaisi mainiosti pienenpien sisarusten vahtiapu, eli tämä kyseinen lapsi saisi isälleen mennä silloin, kun pienemmätkin, muulloin ei. Ja tähän tämä lapsi ei halua, koska koko kesän joutui huolehtimaan pienemmistään isänsä luona ja olemaan heille keino-emo ja koki vastuun turhan raskaaksi taakaksi ja nyt pitää keskittyä opintoihin, eikä olla lastenvahtina 24/7. Joten isän tapaamiset ovat mahdottomia.

Mietiskelin jälleen parisuhdetta. Niin, mitä parisuhdetta. Yritin äsken avata keskustelun poikasta puhelimessa, koska oli kuulemma aikaa. Toinen hermostui ja käänsi puheen jälleen rahaan ja omiin töihinsä. Ei, en halua keskustella hänen töistään, en halua keskustella rahasta. Niillä ei ole mitään tekemistä meidän olemattoman suhteen kanssa, ei sen kanssa, että kohtaamme maksimissaan pari tuntia, jos sitäkään ja senkin ajan tuo toinen kuorsaa tai katsoo tv:tä keskittyneesti, ettei voi kääntää katsettaan pois ja jos yritän kommunikoida jotenkin, häntä ei kiinnosta. Luulen, että toinen pakenee minua, mutta miksi? Minä halveksin entistäkin enemmän toisen kykenemättömyyttä edes kommunikointiin. Hän ei katso silmiin, välttelee koko ajan. nyt on lopettanut tupakoinnin, hankki uudet kengät, puhelin on ollut äänettömällä ja ei vastaa siihen, jos joku soittaa ja jatkossa uskoisin, että on kiire päästä parturiin, alkaa armoton laihdutus sekä uusia vaatteita pitää saada. Tämähän jo niin nähty kuvio, ja tiedän mitä se tarkoittaa. On löytänyt itselleen uuden mielenkiinnon kohteen ja se en ole minä, vaan joku toinen. Joku entisistä kenties? Vaiko sitten joku iha uusi tapaus vaiko sittenkin joku tuttu?

Ihmettelen kenelle hän aikansa ja mielenkiintonsa ja jaksamisensa antaa, kun minulle tai meille se ei ainakaan tule. En jaksa itse itse vuodesta toiseen kuunnella samoja vakioselityksiä väsymyksestä tai töistä tai rahasta. En ole tietääkseni suhteessa rahaan tai hänen töihinsä?

Nukkuva ihminen, kun sellaista katsoo ensin pari tuntia koko päivän päätteeksi, se alkaa ärsyttämään pidemmän päälle. Kun olisi asioita, juttuja joihin voisi myös osallistua, mutta ei kiinnosta. Ei minuakaan kiinnosta hänen nukkumisensa, ainakaan silloin kun olemme hereillä, koko muu porukka. Hän ei ole mitenkään halukas olemaan kanssamme tai edes minun kanssani edes siloin, kun hän joskus hyvin harvoin pitää vapaata. Silloin hänen vapaa on pyhitetty yhtämittaiselle tv:n tuijotukselle. Sekin ärsyttää.

Kun hän ei tunnu löytävän tasapainoa työn ja vapaan väliltä. Kun hän antaa ainakin näennäisesti ja omien sanojensa mukaisesti kaikkensa työlleen, jotta saa rahaa. Minua ärsyttää, koska vaikka oliskin 24/7 työmaallaan, ei meillä ole sitä rahaa yhtään enempää kuin ennenkään. Se ei siis näy missään, en voi arvostaa sellaista käytöstä toiselta. Kyllä ainakin oma työssäkäynti näkyi heti ensimmäisenä palkkapaivänä, vaikka olin vain puolikasta työpäivää tekemässä, tili kuitenkin toi tiettyä pientä luksusta tai arjesta poikkeavia mahdollisuuksia. Ei voi mennä niin, että raha menee kaiken edelle, varsinkin kun siitä työnteosta ei sitten näytä mitään kotiin tulevan. Tietty, jos hyväntekijäksi on ruvennut, ja ilmaiseksi tekee töitään, niin se on sitten asia erikseen.

Väite on aina kova, hermostuu jo pelkästä yrityksestä avata keskustelua ja itse mietin, kuinka kauan vielä siedän tuollaista käytöstä minua kohtaan, välinpitämätöntä. Koen, etten ole hänelle minkään arvoinen, hän ei viitsi tai jaksa huomioida minua mitenkään, ei naisena eikä edes ihmisenä. Minusta tuntuu, kuin hän pitäisi minua itsestäänselvänä, että ruoka on valmiina, pyykit pestyinä jne. Onhan se mukava kellahtaa puhtoiseen kotiin, olla kuin ellun kanat välittämättä mistään.

Sitten hän kehtaa vielä väittää kykenemättä perustelemaan, että muka välittää minusta. En usko. Välittäminen tuntuu, se näkyy toisen käytöksessä. Ei niin, että toinen on kuin toista ei olisi olemassakaan. Tunnen itseni väliin idiootiksi, kun siedän tuollaista.

Haluaisin kovin, että kokisin tunteen, jossa minusta itsestäni välitetään, sellaisena kuin olen. Eikä jokapäiväistä hylkäämistä milloin minkäkin tekosyyn nojalla. Jokainen päivä.

Kun minut hyljätään, en roiku vaan hylkään itsekin. Kun minusta ei välitetä, lopetan itsekin väittämästä. Niin se vain menee. Jos minusta ei olla kiinnostuneita, en minäkään kovin pitkään jaksa olla toisesta kiinnostunut. Aikuinen ihminen ja suhteessa pitäisi olla vastavuoroisuutta kuitenkin, en jaksa koko ajan yksin pitää yksinpuhelua, en jaksa koko aikaa yrittää pitää parisuhteen raunioista kiinni, jos toinen ei itse tee mitään, vaan odottaa jotakin, ihmettäkö?

Ymmärrän kyllä , jos edellinen naikkonen on pettänyt tuota miestä, ymmärrän kyllä miksi. Hän ei kykene olemaan tasaarvoinen parisuhteessa vaan odottaa koko ajan, että toinen tekee parisuhteen eteen kaikki ja itse voi keskittyä nukkumiseen tai tv:katseluun. Puhumattomuus on suuri ongelma, kun hänen ainoat lauseensa mitä kuulen, on että on väsynyt tai haluaa keskittyä tv:seen, alkaa ärsyttää minua. Iso ongelma on myös pakollinen selibaatti, tääydellinen kylmyys hänen puoleltaan. Hän ei edes koske minuun, ei edes pitkällä tikulla.