Yritän koko ajan selkiinnyttää omia tuntoja, ajatuksia. Mutta omaan elämään en pääse kiinni, koska koko ajan jollakin lapsella on huoli, murhe joka koskee sitä, kuka heidän asioistaan missäkin asiassa huolehtii. Ja itselle tulee suuri painolasti, koska en itsekään loppujen lopuksi tiedä. Tiedän ja lapsetkin tietävät sen, miten pitäisi ja kenen pitäisi mikäkin asia huolehtia, mutta kun toinen vanhemmista, eli lapsten isä ei sitä tee.

Itselleni on aina suuri riski ottaa asioita puheeksi edes tekstiviestillä, koska seurauksena on aina päättymätön syyttely, isän kieltäytyminen vedoten milloin mihinkin, sekä hänen luulonsa siitä, että teen kiusaa hänelle vaikka yritän toimia, kuten normaalisti vanhemmat tekevät, sopivat ja neuvottelevat ja jne, lastensa asioista. Meillä asioista ei voi edes keskustella, ilman että tulee isän puolelta syytöksiä minua kohtaan, se aiheuttaa minussa tarpeen selittää ja puolustaua epäasiallisissa syytöksissä, jotka eivät ole totta ja koko alkuperäinen lasten asia jää ilmaan. Se ei ole lapsia kohtaan oikein. Hekin jäävät epätietoisuuteen ja joudun lapsille itsekin hyvin usein sanomaan, että yritin sopia asiaa isän kanssa, mutta tuloksetta tai ettei isä kieltäytyi. Hoidan sitten vastuuni, kuten kuka tahansa vanhempi, lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa jutuista mutta pitkään jatkuessaan se kaikki käy raskaaksi itselleni, koska en voi turvautua missään kohtaan lasten isän tukeen, vaikka hän kovin yrittääkin esittää kulisseissa vuoden isää.

Nykyisin lapset turvautuvat päsääntöisesti minuun, kun heillä on jokin tarve. Ohjaan ehkä virheellisesti heitä turvautumaan myös isäänsä ainakin niissä asioissa, jotka olisi kuitenkin isän vastuulla ja aina lapset sanovat minulle samaa, isä jo kieltäytyi, isä ei huolehdi, isä ei halua jne. Minulle tulee niin kurja tunne jokainen kerta ja lasten ei pitäisi kokea sellaista, mitä tällä joutuvat kokemaan. Vuosia olen yrittänyt tehdä lasten eteen kaiken sen minkä voin, ettei lasten tarvitsi kärsiä vanhempiensa väleistä ja nyt olen joutunut nostamaan omat kädet pystyyn, en voi tehdä tämän enempää lasteni eteen.

Minun pitää myös suojella itseäni edelleen jatkuvalta kiusanteolta isän taholta. Kun jokaisen asian isä kääntää niin, että minä teen kiusaa, vaikka otan itse yhteyttä vain hyvin harvoissa ja lasten kannalta oleellisimmissa asioissa, kuten esim. kenkien hankinta lapselle, joka isänsä kirjoilla. Ja kun isä kieltäytyy vastuustaan vedoten milloin mihinkin ja itseltäni on raha loppu, lapsi jää vaikeaan tilanteeseen itse. Sitten minä säästän ja otan rahan niiden sisaruksien rahoista, jotka ovat minun kirjoilla ja sitten sisarus jää jotakin oleellista ilman, se ei ole reilua ketään kohtaan. Mutta se ei ole reilua lapselle itselleen myöskään miettiä, sitä kuka hänen asioistaan ja tarpeistaan huolehtii. Lapset onneksi luottavat siihen, että minä sitten viimekädessä huolehdin ja hankin muiden tarpeiden kustannuksella. Jää pois kaikki ylimääräinen, kuten hedelmät, pienet herkkuhetket jäätelön muodossa, jää pois leivonta, jota erityisesti yksi lapsista tykkää harrastaa, jää pois uimahallireissut, kaikki elokuvaillat, ym. yhteiset pienet ilot, joihin olin säästänyt. Ja nyt, koko syksyn säästin vesilaskuun, jonka siis tiesin tammikuussa tulevan. Isä kuitenkin kieltäytyi lasten talvivaatehankinnoista ja ei lapsia voi pakkaseen kesävaatteissa laittaa. Joten jos en olisi joutunut isän luona asuville hankkimaan, jos en olisi itselleni hankkinut talvivaatetta ja kenkiä, jos en olisi sitä ja tätä lapsille, olis nyt rahaa vielä jäänyt vuokranmaksuun.

Edellinen tilanne oli juuri se, minkä vuoksi en voi mitään ylimääräistä hankkia. Koska muuten raha ei riitä peruslaskuihin. Riittäisi, jos minun ei tarvitsi huolehtia isän kirjoilla olevien lasten kustannuksista sekä isän kotiin hankkia vaatetta jne. Mutta, isä ei kykene, ei osaa ja sitten myös ihan kiusallaan tekee tuota lasten tarpeista kieltäytymistä. Sitten isä monesti syyllistää minut työkyvyttömyydestäni, käskee menemään töihin tietämättä, että kärsin hänen itsensä aiheuttamista monista hankalista asioista.

Tilanne lasten kanssa on joka elämän saralla kohta ihan kestämätön. Lasten kaikkinainen paha olo, jolle en voi itse mitään, koska kaikki se mitä omilla teen lasten eteen, murenee tyhjäksi jälleen isäviikoilla. Se alkaa olla kovin turhauttavaa, samoin kuin se, etten pääse koskaan elämään lasten kanssa sellaista normaalia ja jokseenkin huoletonta elämää, koska isän tekemiset varjostavat arkea meillä, isä puheet ja sanomiset lapsille tai sitten ilkeät vittuiluviestit varjostavat minun elämää, samoin kuin lasten epätietoisuus omissa asioissaan, kuin se että olen itsekin yhtä epätietoinen isänsä pimittäessä monia juttuja minulta kuin lapsilta itseltäänkin.

Silti, yritän kannustaa lapsia pitämään hyvät välit isäänsä. Kerron, ja selittelen ja puolustan isää vieläkin, vaikka jokainen lapsista tietää tänä päivänä minun valehtelevan heille, he sanovat melkein kuorossa, kysyvät miksi valehtelen heille, kun he itsekin jo tietävät totuuden, ettei isä heistä välitä millään tavoin ja luettelvat kylmästi ne asiat, jotka isälle on tärkeitä, kuten auton vaihtamiset, kiillotettu koti, jossa ei saa elää normaalisti, hyvä maine ja isän omat harrastukset, jotka lapset rahoittavat lapsilisien ja tukien muodossa. Lapset tietävät tämän ja eivät voi ymmärtää, miksi isällään on varaa moniin asioihin, muuttei lapsiinsa kuitenkaan. AIna, kun lapset tarvitsevat jotakin, isällä ei ole koskaan varaa ja kuitenkin lähemmäs 6000 euron kuukausittaisilla tuloilla pitäisi olla varaa hankkia lapsille edes vaatetta. Omat tuloni on edelleen alle 1100 euroa kuukaudessa ja silti minulla on varaa lasten hankintoihin. Raha näyttelee 90% pääosaa koko tässä kuviossa. Se on myös suuri ongelma, jota en osaa ratkaista.

Yhtä suuri osa ongelmaa on myös lasten kohtelu isän luona. Mutta miten näkymättömän saa näkyväksi? Kun lapset on oppineet samoin kuin itsekin aikanaan suojelemaan isää. Kun vielä tänäpäivänä itsekin sorrun siihen, että toivon isästä paljon, yritän vieläkin uskoa hänen muuttumiseen edes lasten suhteen, vaikka olen jo ajat sitten itse todennut, ettei isä kykene muuttumaan, silti toivo elää, aina.

Vieläkin, kun kuulen lasten puhuvan isänsä rääkkäävän eläimiä ja suorastaan kiduttavan, saatan puolustaa isää tämän toimissa. Ja aiheutan itse ristiriitaa, kun kuitenkin kerron sellaisen olevan väärin, ettei ketään saa kiusata, edes eläintä. Tai vielä vähemmän eläintä, joka on täysin puolustuskyvytön omistajaansa nähden. Isällään on sähköpanta, jota on käyttänyt koiraansa, oli kysynyt lapsiltakin haluavatko he kaulaansa sellaisen myös ja kokeilla sitä. Pelkään, että jos isä onnistunut alistamaan koiran itsensä pelkoon, miten käy lasten?

Neljän seinän sisällä voi todellakin tapahtua ihan mitä tahansa ja lapset eivät uskalla kertoa mitä siellä tapahtuu. He pelkäävät, samoin itsekin aikanaan. Lapset ovat koukussa, oikeammin loukussa isällään ja heidän kätensä on jotenkin sidottu puhumattomuuteen. Ja kun vain tietäisin, mikä on se isän ase, jolla saa lapset pelon valtaan, niin etteivät uskalla puhua. Kun tietäisin ja kun tämän saisi päivän valoon jotenkin.

Enää minun ei tarvitse pelätä sitä, että isä alkaisi pelaamaan lapsilla niin, että yrittäisi vielä enemmän vieraannuttaa minua lapsista. Tai tekeehän isä sitä edelleen, mutta lapset luottavat myös minuun, saavat toisenlaisen kokemuksen joka äitiviikko ja isän puheet minusta käy valheeksi jokainen viikko, he elämällä itse ovat huomanneet sen, ja minun ei ole edes tarvinnut mitään vakuutella, koska itse tietävät mikä on luonani totta ja mikä ei.

Ainoa mille itse en voi mitään, on isän puheet minusta, isän luulottelut minusta, asiat joita kertoo totena lapsille minusta. Ja joihin hän isä uskoo itsekin. Monia uusia luuloja onkin tullut esiin, isän vetämiä johtopäätöksiä minusta ja elämästäni. Valheelllsisia asioita.

Mutta, millä tuollainen saa lapset hiljaisiksi peloiteltua? Hän jo tekee sitä samaa,mitä minulle eli näyttää kauhuelokuvia lapsille, ihan surutta käskee viereensä istumaan ja katsomaan k-18 kauhua. Lapset näkevät painajaisia, pelkäävät ja eivät uskalla nukahtaa. Pelkät k-18 pelit eivät riitä, vaan pitää saada lapset tuntemaan kauhua ja pelkäämään ihan kunnolla. Jotta lapsilla herää se oma mielikuvitus, ja sitten isälle riittääkin pelkkä vihjailu, kun jo lapset kuvittelvat kaikenlaista kamalaa. Käyttääkö isä lasten minun menettämisen peljoa hyväkseen jotenkin ja jos käyttää, niin miten ihmeessä voin siihen vastata turvallisesti?