Olen liian pehmeä, liian herkkä.

Olen liian sinisilmäinen ja luotan joko liian helposti tai sitten en ollenkaan.

Olen täysin päinvastainen olematon kuin mitä olin joskus vuosikymmeniä sitten.

Ennen vanhaan en antanut kenenkään kävellä ylitseni, en yksinkertaisesti vain sietänyt sitä.

Nykyisin kuka tahansa kävelee yli, niin halutessaan ja annan siihen vieläpä luvan, alistun siihen. Se en ole minä, en ollut sellainen ennen.

Illalla ymmärsin hyväksyneeni itseeni paljon sellaista, mikä ei oikeasti ole minua vaan jonkun toisen aikaansaamaa seurausta, ikäänkuin tyhjyyttä. Ymmärsin myös, että olen jollain lailla pirstoutunut palasiksi. Maailmaa katselen aina joltakin puolelta, mutta kokonainen en ole.

Ymmärsin myös, etten osaa päättää itse juttuja, asioita. Nykyisinkin annan aina jonkun muun tehdä päätökset puolestani, sanon ihan sama, tai en tiedä, päätä sinä. En osaa kertoa mitä haluan, kun en tiedä mitä haluan. Enkö uskalla oikeasti päättää?

Tiedän melkoisen tarkkaan sen, mitä lapset tarvitsee tai mitä kukakin heistä haluaa, kysynkin heiltä usein. Tiedän jokseenkin, mitä lapseni toivoo, tahtoisi sitten joskus. Mutta itse en tiedä omistani mitään. Miksi? Minulla ei ole lupaa sellaiseen.

Tai tiedän, haluan ensisijaisesti lasteni hyvinvointia, lasteni parasta. Se onkin se ainoa asia, minkä aivan varmasti tiedän. Mutta heti kun pitäisi tietää ihmisenä, ilman äitiyden roolia, minulla menee sormi suuhun, ja en tiedäkään mitään.

Minun kaikki toiveeni ja haluni on tapettu. Minun päättäväisyys on suitsittu pois, kovuus on rikottu samoin kuin tahtokin. En tahdo mitään, en toivo mitään, en odota mitään. Pääni lyö tyhjää näiden asioiden kanssa. On helpompaa vain katsella vierestä.

Osin olen pettynyt liian monta kertaa, olen saanut suoraan rangaistuksia ja vihaa päälleni omista toiveista, omista haluista. Olen oppinut olemaan olematta. Olen oppinut vain hengittämään, pysymään paikoillani ja tulemaan esiin käskystä. Mnusta on tullut kuin orja, ilman mitään omaa ajatusta, toivetta, unelmaa ollakseni olemassa vain isäntää varten antaen kohdella miten toinen haluaa.

En ennen sietänyt sellaista käskyttämistä, en ollenkaan. Nyt en edes välttämättä huomaa sellaista kohtelua, toimin automaattisesti, vieläkin.

En ole päässyt jostain syystä eroon "orjan ohjelmoinnista", parempakaan sanaa en nyt keksi tähän saumaan. Vuosikymmnien koulutus exän taholta, niin eihän siitä hetkessä opi poiskaan. Mutta, on se paha, kun on kokonaan unohtanut kuka minä olen, mikä minä olen. Äitiyteeni hän ei päässyt käsiksi, siitä taistelin ja pidin kiinni, kaikkeen muuhun tuo hirviö pääsi käsiksi, mutta ei siihen. Ja se on nyt ainoa, mitä minusta on jäljellä.

Pari iltaa myöhemmin tajusin, että on olemassa yksi asia, yksi muisto johon en exää päästänyt ja se on säilynyt, tuo muisto on vain minun, ihan omani.

Olin tilivelvollinen exälle myös ajatuksistani, tunteistani. Hän kylmästi sai minusta kaiken ulos. Kaivoi niinkauan, kunnes hänen tietoonsa tuli jokainen ajatukseni, muistoni, kaikki mitä en olisi halunnut edes kertoa. Hän raiskasi minut usein myös henkisesti, tunteutumalla sieluuni ja vei nekin pois. Se tuntui jo silloin hyvin karmealta ja opin aikojen saatossa olemaan edes ajattematta mitään. Ex lopetti vasta, kun oli itse varma etten ollut ajatellut mitään vaikka päivän aikana ja jos olinkin, kidutusta jatkui niinp pitkälle yöhön kuin olin ajatukseni päästänyt ilmoille. Joten oli itselleni helpompaa olla tuntematta ja ajttelematta mitään, koska näin tuo toinen ei kovin pitkään jaksanut valvottaa öisin.