Mitä tahtoisin? Voi kun tietäisinkin!

Aina vaan mietin asioita ensisijaisesti lasten kannalta, miten heidän kannaltaan jokin asia olisi paras mahdollinen. Ja kun minun pitäisi oppia miettimään myös sitä, mikä on itseni kannalta hyvää myös. Koska siten taas lasten hyvinvointi kertautuu.

Mitä on ne omat tarpeeni? Omat haluni? En tiedä, en todellakaan osaa sanoa. En vaikka miettisin pääni puhki, en osaa sanoa mitä tarvitsen tai mitä haluan.

Mitä minä haluan? Toivon? Odotan? En tiedä.

Olen niin hukassa oman itseni kanssa.

Toivon ystäviä, ihmisiä lahelleni. Toivon arkeeni myös jotakin juhlaa, arkea olen viettänyt 15 vuotiaasta asti. Ja todellakin alan kyllastymään ainaiseen arkeen.

Haluaisin harrastuksen, sellaisen kodin ulkopuolella tapahtuvan, sosiaalisen kenties. Edellinen vuosi toi tullessaan hieman enemmän semmoisia hyvänpäivän tuttuja lasten harrastusten myötä ja olen ollut iloinen siitä. Olen myös osannut rajata oman jaksamiseni ja osannut sanoa ei, tietäessäni etten johonkin kykene rahankeruujutuissa.

En osaa sanoittaa omia toiveita, en haluja tai odotuksia. Asiat, jotka liittyvät lapsiin, osaan mutta oma itseni on täysi kysymysmerkki.

Toivoisin kykeneväni työhön, mutta se on ainakin tällä hetkellä mahdotonta juurikin oma itseni takia. Paha olo työssä olessa ei johtunut muista ihmisistä, vaikka niin luulin. Se johtuikin ihan itsestäni ja siitä, mitä olen joutunut kokemaan, näkemään ja tuntemaan. Siitä, että olen rikkinäinen.

Itselläni ei ole mitään ajatusta, miten rikkinäisestä saisi ehjän? Ei mitenkään, on se minun ensimmäinen ajatus. Ja uutta minää ei ole olemassa, se mikä oli joskus kauan sitten, ei todennäkäisesti ole enää. Kun on täysin tyhjä, ja ikäänkuin hyljeksin kaikkea, mikä mahdollisesti voisi edes jollain lailla täyttää sen tyhjyyden, vastustan itse sitä. Ja miksi?