Mitäpä jos olenkin väärässä ? Mitäpä jos reagoinkin yli kaikkiin asioihin? Mitäpä jos henkinen väkivalta olisikin normaalia käytöstä miehillä, normaali tapa kasvattaa lasta? Alistaminen, lyttyyn lyönti, vähättely, nimittely jne. Niin, mitä jos olenkin väärässä? Jokainen varmasti sortuu kiristämiseen kasvattaessaan lastaan? Jokainen myös uhkailee lastaan sekä lahjoo tarpeentullen, eikö?

Jokainen myös jättää lapsensa ikäänkuin yksin ja heitteille selviämään yksin omista vähäpätöisistä ongelmista? Ja vielä syyllistää lapsen siihen päälle, kun jokin ei sujunut aikuisen suunnitelmien mukaisesti?

Jokainen aikunen huutaa jatkuuvasti lapsilleen, esiintyy pelottavasti lasten edessä.

Mitä jos olenkin itse väärässä ja toimin väärin itse?

Ei, en toimi vanhempana väärin mutta syyllisyys korpeaa näköjään edelleen, koska pelko. Jo vaihtopäivänä ennen tuttua kellonaikaa olin peloissani. Mitä jos lapsille olikin käynyt jotain, ja isä ei ilmoita siitä minulle. Mitä jos isä on tehnyt lapsilleen jotakin?

On melkoisen kamalaa tuo epämääräinen pelko lasten suhteen, joka tulee silloin kun tiedän isän joutuneen kohtaamaan jotakin, mikä uhkaa isän kulisseja.

Pelkoni menee ohi sillä hetkellä, kun kohtaan lapset, kuulen kuulumiset ja näen heidän olevan vielä yhtenä kappaleena. Vaikkakin henkisesti riekaleina rutistan heitä ja kerron rakastavani. Silmissä saatan nähdä pienen kipinän, joka sammuu kuitenkin nopeasti, todellisuus on tämä.

Haleja sataa, katsekontakteja, varovaista jutustelua ja ikävää. Vaihtopäivät ovat raskaita jokaiselle osapuolelle, ei pelkästään lapsille. Ei ole sittenkään ihan sama, kummassa kodissa ovat arkensa.

Niin, se onkin normaalia toimintaa, että lasten isä rääkkää eläintään lasten silmien edessä. Potkii koiraansa, heittelee lumiharjalla, vain koska koira pelkää isäntäänsä. On vitun kiva kuunnella nuorimman lapsen kertomuksia ja ihmettelyä isänsä julmuudesta niin eläimiä kuin ihmisiä kohtaan. Ja kuinka lapsi sanoo minulle, että isälle kävi ihan oikein kun yrittäessään potkaista koiraansa, olikin isä potkaissut varpaansa pöydän jalkaan.

Jos olisin aikanaan ymmärtänyt, että isä kohtelee myös lapsiaan samoin kuin minua, olisin tehnyt paljon enemmän lasteni eteen suojellakseni heitä. Vanhimmat eivät koskaan puhuneet koskaan näistä asioista ja nyt kun nuoremmat puhuvat viikottain isänsä väkivaltaisuudesta, en voi kuin uskoa heitä ja samaan aikaan olo itselläni on kädetön. Olen tuon kaiken antanut tapahtua lapsilleni vain pitämällä itsekin kiinni tapaamissopimuksista, pakottanut lapset isälleen omille viikoilleen jne. Olen vittu puolustanut isää ja kertonut lapsille, kuinka isä on vain väsynyt ja siksi tekee asioita kurjasti läheisilleen. Se loppuu nyt.

Kuinka pitkälle lasten pahan olon pitää mennä, kuinka kykenen todistamaan lasten isän heikkopäisyyden, kun edelleen lapset eivät itse uskalla kertoa isän kodin asioista? Perheneuvola, jonka luulin olevan lapselle se paikka, jonne voi avautua menetti lapsen silmissä luottamuksen, koska kaikki mitä lapsi on siellä sanonut, niin on mennyt isän tietoon ja lapsi on kärsinyt siitä isän kodissa. Isä on kostanut lapselle lapsen omat puheet ja lapsi on alkanut pelätä entistä pahemmin kenellekään puhumista, koska isänsä kosto on kamala, sen tiedän ihan omasta kokemuksesta.

Lapsi nukkuu huonosti, erityisesti isänsä luona. Minun luona myös havaittavissa vaikeutta nukahtaa, on pelkoja, on vatsakipua, päänsärkyä ja lievää haluttomuutta aloittaa uusi päivä ja mennä kouluun. Mitä itse teen? Kannaustan, patistan, muistutan hyvistä asioista, kehun kun on aihetta, kuskaan kouluun ja takaisin. Opetan huolehtimaan itsestään, jotta pärjäisi välinpitämättömän isän luona isäviikolla. Olen tukenut itseluottamusta, itsetuntoa parhaani mukaan, kun isä sitten omilla viikoillaan lyttyyn lyttää kaiken jo saavutetun ja lapset tulevat jälleen luokseni allapäin ja murheellisina. Nuorin sanoo jokainen päivä, että minun luona on parempi olla hänen ja haluaisi muuttaa luokseni. Mitään en voi kuitenkaan tehdä. Isä on ilmoittanut, ettei ikipäivänä suostu siihen, että lapset muuttaisivat luokseni.

Pitääkö oikeasti odottaa, että joku lapsista päättää päättää yrittää päivänsä? Sittenkö lasten oma tuntemus otetaan huomioon? Kukaan ei tunnu ymmärtävän lasten isäpelkoa, joka on todellinen uhka lasten kasvulle ja kehitykselle.

Toisissa perheissä varmaankin samanikäiset murehtivat jos joku kaveri ei voi olla tai jotain muuta pientä. Meillä lapset murerhtivat isän luona asuvan koiran oloa ja sitä, kuinka se joutuu kärsimään ja eivät voi ymmärtää isänsä tekoja. Millaista jälkeä eläinrääkkäyksen näkeminen saa lapsissa aikaan? Mutta ei, ei isä ole väkivaltainen. Sehän on normaalia koiran koulutusta varmaankin, ja lapsi vain keksii tarinoita, kuten isä on monesti asiat korjannut.

Vaikka itselläni olisi kuinka hyvä olo tahansa, lasten puheet ja paha olo vaikuttavat silti minuun, erityisesti, kun ei voi tehdä mitään auttaakseni lapsia. Aamulla muistutin lasta siitä, että on aitiviikolla ja nyt ei tarvitse pelätä, ei huolehtia isän asioista, vaan yrittää elää kuten ennenkin, ja yrittää olla iloinen. Alan itse olla niin kurkkuani myöten täynnä myös tämän, ennen niin huolettoman ja iloisen lapsen pahaa oloa, joka purkaantuu kiukkuna, vihana ja väkivaltana ympäristöön yhä enemmissä määrin. En tahtoisi enää pelätä omassa kodissani omia lapsiani, vaikka aikanaan sitäkin jouduin kokemaan vanhimpien lasteni kohdalla ja kun hain heille apua, isä kielsi näiden avun saannin ja olen joutunut yksin heidänkin kanssaan pärjäämään.

Alan olla itse hyvin vihainen tähän tilanteeseen. Tiedän, että lasten olisi kaikkein parasta olla kanssani suurimman osan aikaa, ja isän luona hyvin vähän. Mutta, kuinka tällaisen kykenen sitten todistamaan oikeaksi? Kuinka kaiken sen teatterin läpi kukaan ihminen edes näkee? Isä osaa esittää hyväisä rooliaan tarpeen vaatiessa mutta heti kun silmä välttää, hän todellakin kostaa läheisilleen kaiken. Isän luona kun ei voi olla vierasta ihmista 24h/7 vahtimassa hänen tekemisiään ja sanomisiaan lapsille ja koiralleen. Lasten puheet on vain lasten puheita. He ovat lojaaleja vanhemmilleen, kyllä. Tiedän sen ihan omasta lapsuudestani. Suojelin itse alkoholistiäitiäni viimeiseen asti ymmärtämättä omaa parastani.

Olen vuosia tukenut lasten eloa ja olemista isänsä luona. Olen vaatinut lapsilta ymmärrystä isäänsä kohtaan, osin sen vuoksi, etten ole tiennyt mitä siellä isän luona tapahtuu. Olen saanut olla luulossa, että siellä on asiat jokseenkin hyvin, vaikkei siellä ole ollutkaan. Minuakin on sumutettu ja vasta nyt kun lapset ovat alkaneet puhuman minulle kokemuksistaan, olen niin vihainen itselleni, etten ole kyennyt suojelemaan lapsia paremmin.

Vuoroviikkosysteemi on vakiintunut, lasten henkinen olo ei. On hirveää katsella lasten pahaa oloa vierestä ja kykenettä kunnolla auttamaan, kun nyt tiedän mistä se paha olo juontaa juurensa. Virallinen selitys on vanhempien huonot ja oudot välit eron jälkeen ja toivottomuus edes niiden korjaantumisesta.

Monta vuotta on kulunut erosta ja edelleen tilanne on siis samanlainen kuin heti eron jälkeenkin. Syytä voi kysellä miksi? Ei riitä, että itse olen yrittänyt kaikkeni lasten hyvinvoinnin eteen mutta aina, tein niin täi näin, aina se on jotenkin väärin lasten isän mielestä, hän saa edelleen syyttää ja syyllistää minua, hänessä kun ei mitään vikaa, hän on täydellinen isänä ja vanhempana ja toivoisin toki, että voisin olla samaa mieltä, mutta en ole.

Kun lapsi pelkää sanoa isälleen iltaisin, ettei saa unta, ettei uskalla olla yksin isän luona, on silloin todellakin jotain pielessä ja pahasti. Kun lapsi napostelee jatkuvalla syötöllä koko ajan jotakin pientä ja sitten ei normaali ruoka maistu ollenkaan, on myös jotakin pielessä. MIksi tuokin lapsi oppinut tuollaisen tavan. Meillä on aina pidetty ruokaajoista kiinni ja tällä hetkellä toimin myös jääkappi ja keittiövahtina, ja silti tuo yksi lapsi onnistuu salakuljettamaan esim yöksi sänkyynsä naposteltavaa, vaikka juuri on iltapala syöty.

Jotakin on pielessä, jos ja kun lapsi ei isänsä luona tapaa kavereita, vaikka on suunnitellut menevänsä esim. luistelemaan jokainen päivä kavereidensa kanssa. Niin, isän luona ollaan hiljaa ja pelataan peliä. Minun luona sitten on aktiviteetit, pidetään kiinni harkka-ajoista, säännöllisestä rytmistä ja ei huudeta lapselle, jos ei koulusta tule läksyä, kuten isänsä tekee, huutaa kurkku suorana, jos lapsi sanoo ettei ole tullut läksyä. Ja opettajalta olen varmistanut, niin ei anna jokainen päivä läksyä, jos ovat ehtineet tunneilla opiskella ahkeraan. Mutta, onkai sekin sitten normaalia, että vanhempi raivoaa lapselle, kun ei ole koulusta tullut läksyjä?

Kuinka kaiken vääryyden ja epäkohdat voisi tuoda julki, päivänvaloon? En väitä olevani mikään täydellinen ihminen itsekään, väitän olevani ihan normaali ainakin mitä ihmisten ja eläinten  kohteluun tulee. Olen tavallinen ihminen, ominen vikoine ja puutteine mutta se on vain inhimillistä. Mikä sitten on minun ja lasten isän ero? Lasten isä on julma, kohtelee muita huonosti, hyvin huonosti ja pitää sitä normaalina käytöksenä. Lasten isä oikeuttaa kaikki tekonsa jonkun syyn varjolla, yleensä toisten ihmisten vikana tai syynä, kuten lapsetkin ovat oppineet syyttämään toisiaan siitä ,jos itse tekevät jotakin väärin tai huonosti. Lapset ovat oppineet oikeuttamaan tekonsa jonkun hyvän syyn varjolla eli saavat mielestään vaikka lyödä toista, jos toinen sisarus ärsyttää. Kun sisarus teki sitä ja tätä niin toinen voi sitten sen vuoksi tehdä toiselle kiusaa ja tai puhua toiselle rumasti. Se on henkistä väkivaltaa, jota en hyväksy minun kodissa, kuten mitään muutakaan väkivaltaa. Isä puhuu kylillä ja väittää viranomaisille, että meillä, minun kodissani lapset ovat oppineet toimimaan niin, ja ovat nähneet väkivaltaa, mikä ei pidä paikkaansa. Nyt tiedän vuosien kokemuksella, että isä väittää kaikkea sellaista tapahtuvaksi meillä, mitä hän itse tekee omassa kodissaan. Ja semmoista on hyvin vaikeaa todentaa todeksi.