Vuokra maksamatta. Lapsen puhelin maksamatta. Vesimaksu maksettu, joka kaatoi koko talouden. Kyllä, olen tiennyt suuren vesilaskun tulevan tammikuussa. Olen yrittänyt toki säästää, mutta tuloksetta, koko syksyn. Veronpalautukset meni vuokraan, lasten jouluun ja lasten talvivaatteisiin, jotka isä kieltäytyi hankkimasta. Maksoin lasten opintokirjat, useamman satasen jälleen. Joulukuussa tulleet veronpalautukset estävät toimeentulotuen hakemisen, summan pitäisi riittää laskennallisesti myös tammikuuhun, riippumatta siitä mihin laskuihin raha käytetty.

Vuoden olen haaveillut olohuoneeseen kaappia, jonne saisin lasten tavarat piiloon eteisestä lojumasta, kuvittelin veronpalautuksilla saavani hankittua edes yhden vitun kaapiston, mutta ei jäänyt ylimääräistä. Koska, kaksi lapsista hajoitti tai hävitti puhelimet ja ne piti siis hankkia, isän kieltäytyessä osallistumasta kustannuksiin. Sosiaalitoimessa minut syyllistettiin ja tein väärin kun ostin lapsille puhelimet, kun isä oli ensin kieltäytynyt hankkimasta niitä ja kun minä ne sitten hankin, teinkin väärin, koska ostin ne kysymättä isältä etukäteen. On ihan sama, kysynkö etukäteen, jälkikäteen tai mitä vittua teen teen, kun isä kieltäytyy jokatapauksessa lasten hankinnoista, oli kyse vaatteista, kengistä tai muista perusasioista.

Ja nyt omat vuokra jää maksamatta, kadun suuresti, että lapselle menin ostamaan ne puuttuvat talvikengät joulun jälkeen. Olisihan tuo vielä kesälenkkareissa mennyt vielä pari kuukautta. Kadun toiselle lapselle hankkimaani puhelinta, jota ei saanut edes maksaa suoraan, vaan piti jäädä odottamaan laskua. Ja nyt olen pulassa. Kadun jokaista auton tankkausta, kuskatessani lapsia ympäri kaupunkia, tällä viikolla kulutus on jo 80 euroa ja viikko on puolessa välissä.

Pitääkö minun alkaa rajoittamaan lasten suihkussa käyntiä? Ja pyykin pesua? Kulkekoon likaisissa, itse säästän vettä ja olen lopettanut jokapäiväisen suihkuttelun, käyn mahdollisimman harvoin enää pesulla, koska vesi on kallista. En lotraa keittiössä pitäen pöytiä puhtaana, koska se liian kallista. Emme sauno, koska jokainen saunan lämmitys tuo 5 euron lisäyksen sähkölaskuun ja se pitää pitää mahdollismman pienenä summana sekin.

Elämänlaatu on hyvin huonoa, koska pitää säästää. Koska lasten isä ei osallistu lasten menoihin, vaikka nauttiikin lapsilisää ja elatusmaksuja sekä suurta palkkaansa. Nyt jälleen omat tulot tipahtavat, 400 euroon, kun en ole ollut riittävän aktiivinen työtön. Syödään jälleen kynsiä sitten, kuten lasten isä kehoitti vuosia sitten. Niin ja kadun sitä, että tuhlasin lapsen syntymäpäivään kakkutarpeiden muodossa, ylimääräiset kaksi pulloa limsaa ja sipsiä. Nämäkin herkut kun olisi jäänyt ostamatta. Mutta ei ole lapsen tarpeen kärsiä vanhempansa köyhyydestä, vai onko?

Edelleen lasten tarpeet on ja pysyy. Köyhällä ei ole varaa syöttää terveellistä ravintoa. Tietää jälleen itselleni hyvää nällkäkuuria, kun lapset on isällään. En tosin syö nytkään, kun kanapaketissa on 8 pientä kananpalaa, siitä riittää yhdet jokaiselle, jos en itse syö. joten en syö. Riisi riittää itselleni. Näin olen säästänyt jo vuosia. Maitoa käytetään enää vain ruuan laittoon ja kohta siitäkin pitää säästää. Kahvi on kohta liian kallista, joten sen juonti pitää myös lopettaa, samoin tee, vaikkapa iltainen teehetki lasten kanssa onkin mukava tapa lähteä yöunille. Mutta, ei ole varaa.

Leiväksi saa jatkossa riittää näkkileipä, se on riittoisaa ja halpaa. Leikkeleet ja juustot ym. On jo nyt harvinaista herkkua ja kaduttaa kunn olen lapsille hedelmiä ostellut. Kaduttaa, että hankin ennen joulua itselleni takin ja kengät. Nyt niitäkin rahoja olisi tarvinnut kipeästi.

Yksi lapsista sanoi tarvitsevansa uudet kengät, toinen pyytää parempaa tyynyä, onhan siitä jo ainakin 5 vuotta edellisestä hankinnasta. Jyskin halpa 5 euron tyyny on kestänyt näinkin kauan, mutta nyt onkuulemma ihan pakko saada uusi, koska vanha on huono. Sekin vielä.

Sitten yhden lapsen jokasuuntaan tapahtuva kasvu aiheuttaa koko ajan vaatteiden kireyttä ja koko ajan pitäisi olla uutta ostamasta, kun jäävät parin kuukauden sisällä pieneksi. Kirpputorilta ei enää löydä mieleisiä ja koko on kovin haastava, joten kaupastakin on hyvin vaikeaa löytää sopivan väljiä ja mukavalta tuntuvia päällepantavia.

En oikein tiedä, mistä karsin kuluja enää? Pitää tuo oma syöminen lopettaa kokonaan. Niin, ja vettäkään ei voi kovin paljoa juoda, kun se niin hiton kallista. Pitäisikohän alkaa sulattamaan lunta? No ei vainen.

Kodissani ei ole mitään myytävää, kaikki mitä on, on tarpeellista ja jatkuvassa käytössä. Ja olen huomannut, että on ihan turha yrittää edes ilmaiseksi antaa, kun ei kelpaa kelleen minun tavarat. Sitten samat tuotteet menevät, kun yksi lapsista ne myy tai antaa pois.

Köyhyys ei ole kivaa, olkoon kuinka ekologista elämää, mutta kun perusasioihin ei ole varaa tahi jää laskut maksamatta, elämä ei tunnu mukavalta. Ja niin, käsky kävisi, että mene töihin. Mutta kun en voi. En ole työkykyinen, vieläkään. Pelkkä ajatuskin saa oksennusreaktion aikaan, kamalan pahoinvoinnin ja ahdistuksen.

Autosta en voi luopua. Se tarkoittaisi sitten samaa, että lapset lopettaisivat harrastamasta, matkat on pitkiä ja kimppakyytejä ei voi kotimme sijainnin vuoksi edes kysellä. Osa lapsista myös lopettaisi opintonsa ja kouluunkin meneminen olisi työn ja tuskan takana. Ja isälleen en lapsia kokoaikaisesti halua, koska jo nyt isäviikot lapsille kauhistus ja murhe. Sitten vielä jo omillaan asuvan lapsen taloudellinen avustus, johon isä ei myöskään osallistu millään tavoin.

Säästämisen yrittäminen on turhaa, aina tulee lapsilla jokin tarve, johon isä ei osallistu, kieltäytyy, vaikka hänen pitäisi huolehtia omalta osaltaan. Lasten isä vetoaa aina siihen, että pitäähän äidinkin osallistua ja sitten syyllistää minut työttömyydestäni, jonka aiheuttajana isä kuitenkin on itse.

Joskus mietin, josko kuolema olisi parempi vaihtoehto. Joskus kadun hyvin syvästi sitä, että olen tähän maailmaan saattanut yhtään lasta. Jos aikanaan olisin tiennyt, millaista tämän päivän elämä on, en olisi tehnyt yhtään lasta tähän pahaan maailmaan. Mutta, tein valinnan aikanaan. Valitsin perheen uran ja opiskelujen sijasta. Ja sitten kun yritin nämä kaksi asiaa yhdistää, sain turpiini ja isä kohteli kaltoin pientä ollessani poissa pari tuntia viikosta. Olin tyhmä, kun taistellut itseäni jo silloin vapaaksi, mutta jo tuolloin olin kovin yksin, uskoin kaiken valheen, mitä ex keksi ja olin monissa eri luuloissa exän sanomisten takia. Kuten minulle on sanottu, olin koukussa, lähteminen olisi ollut jo silloin mahdotonta, myöhäistä. Minun ei olisi koskaan pitänyt tavata exää. Eikä koskaan tehdä lapsia hänelle.

Ajaudun välistä suureen epätoivoon, varsinkin näin raha-asioiden kanssa. Lasten tarpeet, perustarpeet ja niiden toteuttaminen on jälleen kerran osasyynä tähänkin ahdinkoon. On niin kurja olo jälleen.

Ja sitten vielä tämä, mistä en osaa kirjoittaa tai puhua, lasten jatkuva paha olo, joka näkyy kiukkuna, vihana ja raivona, huonona pettymyksien sietokyvyllä, ilkeänä kohteluna jne. Kun lapsella on kaikki asiat huonosti koko ajan, kun kuuntelen valitusta ja kiukuttelua, nyrkin iskemistä pöytään isänsä lailla, potkimistä jne jokaainen hetki arjessa, alkaa vituttamaan itseäkin.

Kuuntelen, kannustan, ohjan, muistutan, jaan rangaistuksia, kehun, huomaan hyvän lapsessa, huomaan kun toimii oikein, jne. Ja kun silti mikään ei riitä, kun sama ei tapahdu siellä isän luona. Kun isä vain huutaa, karjuu lapsille, vaatii ja haukkuu lapsia, rääkkää heitä monin tavoin ja aiheuttaa lapsissa pelkoa, silmitöntä pelkoa, jota kukaan ei ymmärrä, ennenkuin itse sen kokee.

Tänään aamulla viimeksi, heti se alkoi jo ennenkuin nousi sängystään edes. Vihainen karjaisu, kantapääkävelyä mielenosoitukseksi. Ja kukaan meistä ei ole aamuihmisiä, meilllä yleensä ollaan ensihetket heräämisestä hipihiljaa, koska väsy, sellainen väsy joka ei ole normaalia, mutta sen kanssa on vain opittava elämään. Henkinen väsy,jolle kukaan ei voi mitään. Se on se olo, kun haluaisinukkua maailman tappiin asti, heräämättä uuteen tuskalliseen päivään. Siitä nämä lapset kärsivät myös. Hekään eivät haluaisi nousta ylös. Sillä ei ole mitään tekemistä liian lyhyiden yöunien kanssa, vaikka nukkuisivat paljon tai vähän, sopivasti, mieli vaikuttaa heidän halukkuuteen nousta ylös aamuisin. Ja nämä lapset eivät saa apua mistään, ainoa apu olen minä. Ja kun oma mitt täyttyy arjen huolista, minun pitää jokatapaauksessa jaksaa kantaa lapset vaikeiden asioiden ja yli, riippumatta siitä, onko voimia itsellä vai ei. Niin on ollut koko ajan eron jälkeen ja joskus toivoisin, etten itsekään olisi hengissä, kun joskus tuntuu, etten itse jaksa kaikkien murheiden ja huolien alla, mitä lasten elämässä on. Teen jo nyt kaikkeni lasteni eteen, mutta se ei riitä, koska isänsä tekee sitten tyhjäksi kaiken hyvän lasten elämässä ja aloitan edelleen alusta jokainen viikko, kun lapset tulevat isältään.

Lapset ovat itse välikädessä, vanhempien välillä on niin kaksi eri ääripäätä, ja ristiriita on valtava lasten elämässä. Tiedän sen, ja tieto lisää tuskaa, samoin lasten tuskan kohtaaminen raastaa, kun se on jokapäiväistä, läsnä melkein jokaisessa hetkessä osalla lapsia ja kun näen miten kaikki vaikuttaa lapsiin negatiivisesti, ja kun tiedän, etten voi enempää heidän oloonsa vaikuttamaan, koska isänkin pitäisi tehdä oma osansa, vaan kun ei tee ja olo niin toivoton lasten olon kanssa.

Iloitsen itse aina niistä hyvistä hetkistä lasten elämässä, heidän kanssaan. Mutta suru näkyy heidän silmissään, se tuska, jonka näen, satuttaa minua niin paljon, etten itse tunnu kestävän sitä, oman taakkani lisäksi. Ja kun vanhempien välit eivät ole minkäänlaiset, negatiiviset edelleen, isä kiusaa minua aina kun saa siihen tilaisuuden, vittuilee tai hankaloittaa jollain lailla aina lasten kautta  lasten asioiden hoitoa jne.

Vielä jokunen vuosi, siedettävää, kestettävää itselläni. Samoin lapsilla. Minulla ei ole muuta kuin toivo tulevasta, siitä että lapsista kasvaisi jokseenkin järkeviä ja itsekseen pärjääviä omissa elämissään. Sitten työni on tehty heidän kanssaan ja saan luovuttaa lopullisesti, Minua ei enää tarvita, he parjäävät sitten itsekseenkin. Juuri nyt kadun omaa koko elämääni, tuntuu niin pahalta, koska vaikka tekisin mitä, miten tai olen tekemättä tai muuta niin aina jokatapauksessa mikään ei onnistu, mikään ei ole hyvin kuitenkaan.

Eilen tajusin, että osaan esittää kaiken olevan hyvin, osaan painaa ikävät asiat taka-alalle ja olla ajattematta niitä, ja osin pakkokin, koska jokainen päivä tulee eteen ikäviä ja taas lisää ikäviä selvittäviä asioita, joko lasten huolten kautta tai sitten muiden. Ja yksinäni yritän itse selviytyä omista murheistani. Olen huomannut, että ihan turhaan yritän hakea ymmärrystä miesystävältä, hän ei ehdi kuin keskittyä itseensä. Minun jutuilla ei ole mitään merkitystä, mikään ei muutu vaikka potkisin persiille tai kuinka sanoisin epäsuoraan tai suoraan asioista. Hän ei kykene tai halua olla minun tukena ja koen jääneeni entistäkin enemmän yksin.