Ulkona tuiskuttaa lunta, samoin kuin joskus lapsuudessani. Olikohan silloinkin jonkinlainen talvimyrsky? Muistelen, kuinka kävelin turhan pitkää matkaa autotien vierttä, ja molemmin puolin tietä pelloilta tuuli puhalsi lumen isoiksi kinoksiksi tielle ja siinä tarvoin kylmissäni lumen seassa kohti "kotia". Armoa ei annettu ja koulumatka piti hoitaa, tai jos kirjastoon halusi, niin ihan itse taivaltaa sinne ja takaisin. Oliko siitä mitään hyötyä? Muuta kuin armoton väsy, niin ettei vuorokauteen mahtunut muuta, kuin koulumatka? No, en tiedä miten yleensä, mutta itse olen aina ollut kovin herkkä väsymään fyysisestä suorituksesta.

Joskus ajelen ohi lapsuusmaisemien, en tunne enää mitään. Muistoja ei nouse esiin enää. Paikasta ja lähimaastoista on tullut neutraalia ja en koe enää minkäänlaisia tuntemuksia nähdessäni lapsuudenmaisemia. Varmaan ihan hyvä niin.

Muistan joskus, kun yritin nukahtaa, uni ei tullut ja olin hereillä yksin tuntikausia, katsellen ulos ikkunasta, johon ei verhoja saanut eteen. Minua pelotti ulkoa kantautuvat valot, tuuli ja tuiske varjoineen sekä sitten kolinat ja tuuli, joka useinkin eksyi ullakolle. Huoneesta ei saanut poistua, ja sitten viimein aamuyön tunteina parin tunnin unien jälkeen piti jaksaa nousta kouluun. Oli se hirveää pienelle minälleni, kun en olisi millään jaksanut herätä. Tätä jatkui useampia vuosia, kunnes yläkoulun aikaan opin, kuinka jäädä huoneeseen nukkumaan niin, ettei kukaan tajua minun jääneeni pois koulusta. Väsymys, johon kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota, opin sen olevan normaalia elämää. Opin elämään huonojen yöunien kanssa ja jaksamaan seuraavan päivän. Vielä nykyisinkin, onneksi hyvin harvoin enää valvon yötä. Nykyisin tämä ongelma on lapsillani, oikeastaan jokaisella. Mutta jälleen teen toisin, en vaadi lapsia jaksamaan huonosti nukutun yön jälkeen esimerkiksi kävellen taivaltamaan pitkää koulumatkaa eestaas. Kun olen kotona, vien heidät kouluun mikäli vain suinkin mahdollista. On jo ihan tarpeeksi rankkaa jaksaa huonojen unien jälkeen koulupäivä kokonaisuudessaan.

Olen jälleen enemmän huolissani lasten voinnista. Yhdellä on juuri nukahtamiseen liittyviä ongelmia, erityisesti isän luona ja vatsaongelmat on lisääntyneet nyt kuluneen syksyn aikana. Sanoin tuolle lapselle perheneuvolan mahdollisuudesta ja siitä, että juttelu voisi auttaa lasta itseään. Hän, tuo pieni sanoi minulle, ettei halua koska isä saa tietää mitä hän siellä puhuu ja se ei ole hänelle hyvä asia ollenkaan. Niin, onko se oikein ettei lapsi saa luottamuksellisesti puhua asioistaan? Olen luullut, että se paikka olisi juurikin lasta varten. Mutta ilmeisesti ei, tai sitten isänsä käyttää arvuuttelua myös lapseen, ja lapsi paljastuu itse isälleen jokaisen käynnin jälkeen. Tämä taasen kertoisi minulle sen, että isänsä tietää mitä tekee lapsilleen muttei välitä.

Itseasiassa samoin ex sai minutkin ns. puhumaan hänelle. En tosin silloin tiennyt, ettei ex oikeasti tiennyt, hän vain heitteli hyviä arvauksia ilmoille ja aina kun jokin hänen arvauksensa osui oikeaan hän luki sen minun kehonkielestä ja päätteli itse.

Yksi vanhimmista lapsista on ollut todella huolissaan nuoremmista sisaruksistaan heidän ollessaan isänsä luona. Tuo sisarus itse omasta kokemuksesta tietää, millainen isä oikeasti on ja kuinka hän kohtelee lapsia, erityisesti niitä, jotka eivät ole hänen suosiossaan. Ja tunnistan itsekin nyt, mistä esim. lasten uniongelmat johtuvat, samoin vatsakivut ym.

Ne on suoraa seurausta isänsä luona olemisesta, niinkin ikävää kuin se on myöntää. Kokemusta on isommista sisaruksista ja jos olisin tuolloin tiennyt, sen mitä tänään tiedän, olisin itsekin toiminut toisin isompien lasten kohdalla. Mutta, he eivät puhuneet minulle, he syyttivät minua ja varmaan ihan oikeutetusti. SIllä erotuksella, etteivät he kertoneet niistä tapahtumista ja asioista, mitä isän luona ja isän suusta tuli heille. Luulin vuosia, että isä olisi ollut lapsille kunnon isä, ja huonosti kohtelu koski vain minua itseäni. Muttei se niin ollutkaan. Aavistelin ja sitten minun oli pakko vain luovuttaa ja yrittää elää päivä kerrallaan, jatkaa elämää ja vaikka yritin hakea lapsilleni apua, minun olisi pitänyt olla päättäväisempi ja rohkeampi eikä alistua isänsä valheellisiin juttuihin. Hän kun aina ongelmien ilmetessä ilmoitti, miten hänen luonaan ei ole kenellkään mitään ongelmia ja ne kaikki ongelmat olivat minusta lähtöisin. Nyt en enää voi tuohon lankaan mennä, koska lapset puhuvat minulle elämästään ja vuorovaikutuksestaan isänsä kanssa sekä ongelmista, joita siellä isän luona esiintyy harva se päivä. Lapset vertaavat itse eloaan minun luona ja isänsä luona ovat itse kokemalla nähneet erot, ristiriidat kahden kodin välillä.

Minun on otettava tosissaan lasteni hätä, yli vuoden takaiset tapahtumat varjostavat edelleen ja mietin yhä, voisiko sama pahanolon ilmaus toistua uudelleen ja sitä en missään nimessä halua. En myöskään halua lasteni kasaavan vihaa itseensä, vihaa minua kohtaan siitä, etten tee heidän auttamisekseen mitään, kuten vanhemmat sisarukset asiat kokivat ja he olivat isänsä puheiden jälkeen siinä luulossa itsekin, että vika on minussa ja minun huonoudessa äitinä ja sehän ei siis pitänyt ollenkaan paikkaansa.

Juuri nyt koen, miten huonosti lasten hätä on otettu, koska isä edelleen onnistuu viranomaiset vakuuttamaan omalla erinomaisuudellaan ja sillä, että ongelmat johtuvat edelleen minusta. Ja sitten tämä, mikä oli jo ennakoitavissakin, eli isä on nyt muutamien viikkojen ajan onnistunut esittämään hyväisärooliaan lapsille ja tehnyt joitakin muutoksia kodissaan. Lapset kertoivat minulle, kuinka isä oli hankkinut mm. hoito-ainetta ja suihkusaippuaa myös tytöille kotiinsa. Kesäkuusta tämäkin asia ollut avoimena ja nyt joulukuussa asia oli vihdoin hoidettu. Yritystä oli isältä sekin, että hankki yhdelle lapsista toppahousut tokmannilta, mutta väärää kokoa vain. Lapsi on jo yli sen, mitä housut ilmoittavat kooksi ja sitten yhden käyttökerran jälkeen repesivät haaruksista. Joten se niistä housuista sitten ja samainen lapsi kulkee nyt sitten niissä kevyissä ulkohousuissa, mitkä ostin tänne meille. Isä on myös kysellyt kuulumiset yhdeltä nuorelta, joka ei enää syksyn yritysten jälkeen ole isälleen halunnut mennä, koska isälle ei koskaan sopinut, että tämä lapsi olisi saanut mennä toiseen kotiinsa. Aina oli jokin tekosyy isällä esittää lapselle ja tuo turhautui kovin eikä ymmärtänyt, miksei hän ole tervetullut isänsä kotiin. Niin nyt oli isä laitellut uudenvuodenyönä viestiä ja kysellyt kuulumisia ja jopa toivottanut hyvää uuttavuotta. Ihme. No, en tiedä, tuo lapsi ei enää hirveästi arvosta isäänsä, koska isä on kiusannut tätäkin lasta koko hänen ikänsä kaikin mahdollisin tavoin.

Nuoremmat sisarukset olivat taasen kuin tulisilla hiilillä. Kateellisia toinen toisilleen ja selvittävät jälleen isänsä luona tapahtuneita riitoja ja erimielisyyksiä. Kun yksi on isänsä lempilapsi ja muut eivät olemitään isänsä silmissä, se aiheuttaa kaikenlaisia ristiriitoja lasten väleihin. Syyttelyä ja nimittelyä ja kiusaa kaikennäköistä ja jouduin jo sanomaan jälleen kerran, että koti on se paikka, missä jokaisella pitää olla oikeus turvalliseen oloon, kodissa ei kiusata ketään ja jokaisella pitää olla mahdollisuus voida hyvin. Kerroin, että se mitä lapset toisilleen sanovat, piikittelevät toinen toisiaan joka lauseessa ja arvostelevat toisiaan hyvin ilkeästi loukkaavasti puuttuvat toistensa ominaisuuksiin, joille itse eivät voi mitään, sanoin, että tuollainen on henkistä väkivaltaa ja en hyväksy väkivaltaa missään muodossa tässä talossa. Jokaisen pitää voida olla turvassa omassa kodissaan kiusanteolta. Tämä siis näköjään tullut takaisin lasten väleihin ja isä siis ruokkii tuota kateutta ja pahaa puhetta lapsissa tällä hetkellä. Mutta, miten ihmeessä tällaisenkin asian pystyn näyttämään jotenkin todeksi? En enää hyväksy yhdenkään ihmisen sanomana sitä, että lapset nyt osaavat olla sellaisia toinen toisilleen ja että se on normaalia. Ei ole. Sellainen  ikävä ja halveksiva käytös omia perheenjäseniä kohtaan ei ole normaalia. Kiusanteko tietentahtoen ei ole normaalia, jatkuvalla syötällä. Isä harrastaa itse kiusantekoa lapsiaan kohtaan juurikin noin, arvostellen ja puuttuen lasten henkilökohtaisiin ja synnynnäisiin ominaisuuksiin, joille lapset eivät itse voi mitään. Isä arvostelee ja puuttuu persoonaan jne. Se ei voi olla oikein. Mutta miten ihmeessä tämänkin asian saisin todennettua?

Isä alkaa todennäköisesti sekoittamaan nyt pakkaa ihan tosissaan, kohta huomataan, kuinka alkuperäinen huoli lapsista on kääntynyt jotenkin isästä poispäin ja mitään ongelmaa ei varmaankaan ole olemassakaan. Näin ei nyt enää saisi tapahtua, ongelmat ovat tosia lapsille. He joutuvat sietämään isäänsä, joka kohtelee lapsia kaltoin, salassa ja niin ettei muut sitä kuule tai näe. Itse oman kokemuksen syvällä rintaäänella tiedän, kuinka isän kuviot menevät, mutta en kykene niitä mitenkään todentamaan.

Minun on siedettävä lasten pahaa oloa ja oireilua ja sietämään sekin, etten voi heitä auttaa, kuin omilla viikoillani olemalla heille aikuinen, turvallinen ihminen heidän elämässään. Samalla itseni on kyettävä tekemään töitä itseni kanssa, vaikka todella vaikeaa se, kun romahdan itse jotenkin aina kohdatessani tiettyjä asioita.