Keli oli eilen hyvin surkea, koko kylässä ei ole aura-autoa näkynyt sitten edellisen lumimyräkän. Tiet on jokapaikassa yhtä puuroa ja perunapeltoa ja niin liukasta, etten ole ennen vastaavaan törmännyt. Hyvin huonosti on tällä kertaa hoidettu kaupungin tiet, ihan yleisesti jokapuolella oli eilen kaaos ja liikenne takussa. Varmaankin ne tiet on hoidettu loistavasti, missä kaupungin päättäjät asustavat, ja niitä teitä on sitten ihan uräkälla hoidettu? Tai sitten on rahapulassa myyty aurauskalusto, kun ei ole edellisinä vuosina niitä kovin paljoa tarvittu? Tai ovat ruostuneet ja käyttökelvottomina jossakin? Tai kaupunki säästää ja on potkinut jokaisen ns. ylimääräisen ihmisen pois ja ketään ei enää kiinnosta tulla pariksi päiväksi töihin, ymmärrän jos ovat työttöminä ja ne pari työpäivää sotkevat liiton korvaukset ja sitten saisivat raukat odotella työttömyyskorvauksiaan parikin kuukautta.

No, arvailuja, en tosiasiassa tiedä, miksi tuo tienhoito on mennyt noin surkeaksi, ollut jo parisen vuotta ja tämän hetkinen tilanne kaduilla on jo todella surkuhupaisaa. Kolmen auton näin eilen tienposkessa, toivottavasti kelleen ei ole sattunut mitään ja ovat peltivaurioilla selvinneet. Ei siis hiekoitusta, ei suolausta, ei aurausta. Polanteet on puolen metrin mittaisia ja vauhti 60 rajoitusalueella on tipahtanut 30, koska kovempaa ei voi ajaa korkeiden vallien takia keskellä tietä. Ja sitten se nääkyvä tien osuus on niin jäässä, liukas ja erityisesti risteykistä ei pääse eteenpäin edes nastarenkailla, kun hiekoitus puuttuu jokapuolelta.

Talven ihanuuksia, ja asioita joita ei ajattele ennenkuin ne lakkaavat toimimasta. Lapsilleni olen sanonut, että painavat mieleensä näitä maisemia. Ihan jokainen vuosi vastaavaa maisemaa lumen peitossa ei ole mahdollista kokea. Näitä talvisia maisemakuvia on Suomalainen taiteilija maalaillut iät ja ajat ja joskus olen miettinyt, miksi pitää semmoisia maalailla oikein, että mitä ihmeellistä jossakin metsämaisemassa on. Nyt ymmärrä, kun itse katson maisemaa olohuoneen ikkunasta päivittäin ja näen lumen tuoman kauneuden, puissa on kauniina kerroksena lumipeitto, vihreä pilkistää sieltä täältä ja punainen auringonlasku kruunaa taivaan tummien pilvien reunustaessa kauniisti. Illat ovat valoisia pimeydestä huolimatta, lumi on niin valkoista ja sitä on paljon pehmentäen näkymää satumaiseksi.

Toivoisin lasteni pääsevän laskettelemaan, mutta omat varani eivät tuohon lystiin riitä ja isänsä ei ole halukas tukemaan lasten mitään juttuja, ei viemään tai kustantamaan lippuja tai välinevuokria. Olen opettanut isommat lapset rinteeseen, niin että osaavat ja pärjäävät siellä vaikka kaverin kanssa ja aina silloin tällöin käyneetkin kaverin kyydillä. Mutta eihän se ole sama asia, kuin jo menisivät yhdessä, omalla porukalla ja osa lapsista odottaa rinteeseen pääsyä, tähän asti ovat tyytyneet pulkkailemaan. Isänsä ei osaa lasketella, sen vuoksi omakin harrastus avioliitossa jäi kokonaan pois ja pääsinkin rinteeseen vasta monta vuotta eron jälkeen huomatakseni, että osaan vielä, tosin melko kankeaa se oli ja ihan toista, kuin silloin nuorena ja notkeana.

Osa lapsista toivoisi pääsevänsä pilkille. Itse koin senkin mukavaksi aikanaan, muistan miten olin isäni mukana ihan pienenä pilkillä ja niistä reissuista on jäänyt hyvät muistot. Itse en kuitenkaan osaa tänäpäivänä kyseistä hommaa, miesystävä on suunnitellut nyt pilkille menoa jo useampia vuosia, muttei saa kuin tyhjää puhetta aikaan. Niin, hän ei aja autoa, joten minun pitäisi osallistua tuohon kohmeloiseen ja kylmään istuntaan ja ei kiinnosta valitettavasti. Niin lämpimiä vaatteita ei ole, että tarkenisin siinä hommassa kymmentä minuuttia kauempaa. Joten pilkit taitaa tänäkin vuonna jäädä vain haaveeksi. Samoin en tiedä ollenkaan, minne ja milloin edes olisi aikaa moiseen koko päivän vievään juttuun? Arkisin on koulut ja harkat ja ne märittävät iltapäivät ja illat melkoisen pitkälle tätä nykyä.

Mitä sitten itsetoivoisin? En edelleen tiedä. On aina vain lapset ja muut ihmiset. Juurikin odotan äitini epätoivoista soittoa lumitöistä, että pitää mennä kylään tekemään lumityöt, joita hän ei ole oikeastaan koskaan viitsinyt tehdä ja aina sekin homma on jäänyt muiden kuin sen talon asukkaiden tehtäväksi. Yksi sisaruksista käytännössä asuu äidin luona, ja kuitenkaan hän ei tee mitään ylimääräistä ja nuo lumityötkin on hiean kyseenalainen juttu ilmeisesti. Niin, äitini ei ota minuun yhteyttä muutoin kuin hänellä on tarve päästä kauppaan, tai sitten kun hänellä on jokin ongelma, isompi tai pienempi ja liittyy yleensä rahaan, ihan kuin hän toivoisi, että minä sanon, että minä maksan hänen ongelmansa ja sitten hän loukkaantuu pienesti, kun tuumaan, että hoitaa aikuisen lailla asiansa pois ja että kyllä hän osaa hoitaa omat asiansa ihan itsekin tai kerron puhelimessa, miten hän jonkun asian asian hoitaa itse. Sitten varmistelen soitellen, miten on huolensa hoitanut, vaiko jättänyt hoitamatta vai onko joku muu tarjoutunut kenties tekemään puolesta jne.

No, tänään taas itselleni riittää se, että saan tämän päivän kunnialla alta pois. Siis kaikki velvollisuudet ja kuskaamiset hoidettua sekä ruuan pöytään ajoissa ja iltahommat ilman ylimääräistä hässäkkää ja porukan ajoissa maate. Eilen olin jälleen niin väsy, ettei unta tarvinnut kahdesti odotella. Ajoin taas koko päivän vieden ja hakien lapsia surkeassa kelissä. Pinnistelin kellonaikojen kanssa, että varmasti jokainen ehtii ajallaan sinne minne pitääkin ja ilman vanhimman lapsen apua en olisi eilisestä selvinnyt ja rohkenin häneltä kysyä kuljetusapua sisarukselleen.

Arkemme on siis ajoittain melkoista kiirusta, mutta tätä elämänvaihetta kestää vain niin vähän aikaa, ettei se itseäni haittaa, se ei ole ongelma. On ollut ja tulee aikoja, jolloin toivoisi edes jotakin tapahtuvaksi, kun on muutoin niin tylsää ja hiljaista.

Normaalissa eroperheessä lasten menotkin pystyttäisiin tasaamaan molemmille vanhemmille ja uskoisin, että vanhemmat pyrkivät auttamaan toinen toisiaan lasten menoihin liittyen. Meillä tämäkään ei toimi. Isä ei vahingossakaan kysy minulta lasten ollessa isäviikolla, voinko auttaa viemään lapsia, vaan jättää lasten harkat suosiolla väliin ja sitten taas olen itse joskus kysynyt isältä apua kyydityksiin, niin hän on kokenut asian niin, etten kykene olemaan äiti lapsille, jos pyydän apua isältä. Ja hän syyllistää minut siitä, etten kykene olemaan kahdessa paikassa yhtäaikaa. Joten olen aina kerrasta "oppinut", etten voi turvautua isän apuun myöskään tai sitten hän lupaa ja ei muista asiaa sitten kun sen aika on. Ja sitten jos antaisin mahdollisuuden, isä sälyttäisi omilla viikoillaan kaiken vastuun minulle, jos siis saisi mahdollisuuden siihen. Kokemuksesta tuonkin tiedän.

Kun emme voi vanhempina sopia lasten asioista, menoista tai mistään, se vaikeuttaa huomattavasti lastenkin elämää. Kun voisi etukäteen sopia, joustaa normaalisti. Mutta se ei vain ole mahdollista. Kaikki ns. ylimääräinen aiheuttaa isässä kiusanteon minua kohtaan, hän näkee kaikessa tilaisuutensa koittaneen. Hän kun ei osaa kohdella ihmisiä kunnioittavasti tai reilusti. Paitsi sitten kun hän itse hyötyy jotenkin muista ihmisistä, sitten hän osaa hurmata ja esittää hyvinkin ihanaa ihmistä.