Juuri kun olin saanut eilen neljän tunnin urakan jälleen päätökseen tulostaa viimeiset tekstiviestittelyt lasten isän kanssa sekä joitakin muita ja laitoin koneen kiinni, niin eiköhän isän puolelta tule uutta viestiä.

Pohjustan hieman taustaa, jottei tule aivan vääränlainen kuva siitä mitä kerron. Vuosi sitten lapsella oli hiihtoa, ja isällään oli silloin välineet, ainakin piti olla lasten puheiden mukaan silloin tai olisko jääneet pieneksi tai jotain. Kysyin isältä, siis lapsi kirjoilla isänsä luona, käykö lapselle lapsen kanssa ostamassa uudet välineet. Isä kieltäytyi jälleen, kuten oli aiemmin kieltäytynyt mm. useiden lasten luistinhankinnoista ja jouduin ne itse myös hankkimaan. Lapsi pääsi hiihtämään vuosi takaperin, niin pääsi vähän isompikin, joille välineet saivat kelvata yhteisiksi. Kiitos miesystävän, joka vuosi sitten kaivoi omaa rahapussiaan sen verran, että lapset saivat hiihtimensä. Meillä ei siis muutoin hiihdetä, koska ei ole koskaan ollut ylimääräistä haankkia suksia koko porukalle ja kävisin itse mielelläni lasten kanssa silloin tällöin, mutta haaveeksi tuokin on jäänyt.

No ,palaan tähän päivään ja isän viestiin jossa kysyy onko lapsilla suksia kouluhiihtoon. Mitään ongelmaahan ei pitäisi olla, mutta meillä on ongelma. Jokainen väline, jokainen tavara joka on tästä kodista mennyt isän kotiin vuosien aikana, ei ole palautunut koskaan meille takaisin ja olen joutunut uusimaan meille tähän kotiin ne isän luo menneet tavarat ja asiat.

Omassa viestissä kerroin meillä olevan miesystävän hankkimat hiihtimet, kehoitin isää hankkimaan omaan kotiinsa lapsille omat vedoten hänen tuloihinsa ja kirjoitin vielä, että lapset voi kyllä myös lainata välineitä meiltä, kunhan ne palautuu takaisin meille sitten. Isä ei ensinkään ymmärtänyt viestini sisältöä, tivasi saako lainaan vai ei ja käski minun olla puuttumatta hänen raha-asioihin. Isä oli kuitenkin joulukuussa viestillä kehunut minulle, että onneksi hänellä on rahaa ja kopioin tämän viestin isälle takaisin, en puuttunut hänen raha-asioihin vaan itse oli kehunut asialla, joten...Omassa viestissä kerroin isälle, että vuosi sitten isä oli kieltäytynyt hankkimasta lapsille suksia ja isä vaati nähdä tämän kieltäytymisen. Tällä kertaa minulla olikin tuo tallessa ja liitin viestiin kuvakaappuksen kieltäytymisestä. Isä sitten laittoi minulle takaisin, että lapset saa käyttää omia välineitään ja tulevat hakemaan ne meiltä. No, arvasin, ettei tule hakemaan. Myöhemmin illalla kuulin toiselta lapselta, että isä oli käynyt hankkimassa sukset mutta asiasta ei ilmoittanut minulle mitään, odotan siis virallisesti edelleen sitä, että isä hakee lasten sukset meiltä.

No, hiihto oli mennyt lapselta penkin alle, jo aamusta päivä alkoi huonosti kuulemma. Juuri juttelin puhelimessa nuoren kanssa, joka kertoi aamun ongelmista. Isä siis on tehnyt tyhjäksi minun vuosien työn opettaa juuri tälle lapselle asianmukaisen ja sään mukaisen pukeutumisen, kerrospukeutumisen näin kylmällä ilmalla, niin että pärjää vaikka onkin sellainen, että kuuma tulee oli keli mikä hyvänsä. Isänsä siis edelleen käskee lapsen päälle itsevaltiaan tavoin sen, mihin vaatteisiin lapsen on pukeuduttava. Lapsella ei ole varaa toimia omatoimisesti, vaikko jo eskarista meillä osasi itse valikoida päällepantavansa, samoin vielä alakoulun ensimmäisillä luokilla. Nyt tuo sama lapsi odottaa, että minäkin teen samoin kuin isänsä ja käsken ja valikoisin hänelle vaatteet päälle. Mutta, ei se mene niin. Omatoimisuus yli kymmenenvuotiaana pitäisi jo olla sen suhteen, että osaa itse ottaa kaapista vaatteensa. Tällä lapsella oli ihan pienestä pitäen paljon "omituisuuksia" vaatteiden suhteen kuten että sukan terän saumat eivät saaneet tuntua jne. Ja Nyt nuo kaikki jutut on tulleet yksi kerrallaan takaisin, sitä mukaa mitä lapsen pahoinvointi yltyy. Olin jo ihan tyystin unohtanut senkin, lapsen häiritsevän tavan nuolla sormiaan ja sen kanssa teimme paljon työtä, että tapa saatiin kitkettyä pois ja nyt sekin on tullut takaisin, huomasin sen viime äitiviikollani. Kun jouduin useamman kerran päivän aikana pyytämään käsien pesulle, koska kuola jää haisemaan sormiin ja se lemu jotakin ikävää.

Lapsi siis taantuu taantumistaan. Jo pitkään on ollut tämän lapsen rajahtämiset osa arkea, nekin jäivät pois kovalla tylää vuosia sitten ja nyt joudun itsekin pelkäämään vähän, että kuinka pitkälle menee tilanteet, ennenkuin saa itsensä hillittyä ja kääntöpuolena on sitten masentunut ja hiljainen ja hyvin epätoivoinen lapsi, joka toivoo jokainen päivä saavansa jäädä luokseni, koska isällään on niin kamalaa. Ja minusta tulee hänen silmissä pahis, joka ei välitä, kun joudun pakolla viemään hänet isälleen, hän joutuu kärsimään jälleen pitkät viikot siellä, ilman tukea, ilman että kukaan häntä tukisi ja kannustaisi, kun isän tapana on vain nöyryyttää lasta kaikin mahdollisin keinoin. Kysyin tältä lapselta hiihdon sujumisesta, hän ei vastannut mitään viestillä. Alkuun oletin, että isä on ottanut puhelimen pois mutta toinen sisarus kertoi, että tämä lapsi oli koulusta tullessaan ollut poissa-oleva ja hilajinen ja ei ollut vastannut edes isänsä kysymykseen, ennenkuin isä oli karjunut lapselta vastauksen. Niin, tuo isän käytös on ihan hirveää lapsia kohtaan ihan yleisestikin, ja itse en voi edes olla lasten tukena. Nyt tuo lapsi on vihainen minulle, koska joutuu kokemaan arjessaan isän kanssa kaikenlaista ikävää, nöyryyttävää ja väkivaltaa monissa eri muodoissaan ja ei saa keneltäkään tukea isän luona ollessaan. Hidasta on se perhetyönkin aloitus, kun edellisessä palaverissa kertoivat, että kuukauden kestää ainakin ja nämä viikot ennen sen alkoittamista on lapsille yhtä helvettiä isänsä luona. Ja kun en itse voi millään tavoin vaikuttaa tai auttaa lapsiani siellä isän luona.

Tämä yksi lapsi puhuu jälleen kovin huolestuttavia asioita minulle, iltaisin pohtii mitä kaikkea isä hänelle tekee isäviikoilla ja viimeksi tämä lapsi kysyi minulta, saako tappaa suojellakseen. Ei tuollaiset puheet ja mietteet kuulu tuonikäisen elämään ollenkaan, ei ne kuulu normaalisti kenenkään arkeen. Tappaa suojellakseen. Sanoin hälle, ettei niin saa tehdä missään tilanteessa, vaan pitää mennä pois, karkuun jos olisi sellainen tilanne ja että ovesta pääsee aina ulos, jos ei muuta keksi paetakseen ikäviä tilanteita.

Olen jälleen todella huolissani lapsistani. Kuukausi perhetyön aloittamiseen tuntuu tässä tilanteessa ikävältä, liian pitkältä ajalta. Kannan lasteni taakkoja, muuhun en voi. Kuuntelen, kärsin itse sisäisesti ja yritän äitinä tehdä parhaani lasteni eteen omilla viikoillani ja näen selvästi sen, ettei se riitä, koska isän luona kaikki alkaa jälleen alusta ja pelkään, onko jo liian myöhäistä? Viimeksi lasteni pelkojen ja puheiden jälkeen itselleni tuli sellainen olo, ettei minun pitäisi ollenkaan päästää lapsia isälleen, mutta pakkohan se on, kun sopimukset velvoittaa siihen. Olen jo valmistautunut henkisesti siihenkin, että lasten kieltäytyessä lähtemään luotani, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin soittaa sitten virkavalta paikalle viemään lapset pakolla isänsä luo.