Tullessani äsken kotiin asiontireissultani, pieni ajatus käväisi mielessäni. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, myös oma elämäni. Mietin, koko ajomatkan sitä, kuinka olen ollut ikäänkuin lukossa erosta asti. Millekään asialle ei ole ollut nimeä, ilmiöille ei ole ollut johdonmukaista selitystä ja miten on jo paljon helpottanut tieto erinäisistä asioista, joita olen kokenut ja itseasiassa edelleen joudun jossain määrin kokemaan erään ihmisen taholta.

Kiusanteko minua kohtaan lasten kautta jatkuu edelleen, mutta nyt en ole enää näiden asioiden kanssa yksin. Lapsetkaan eivät ole yksin, vaikka he pelkäävätkin kovin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, he osaavat itsekin vetää kulissin pystyyn, koska pelkäävät seurauksia.

Miten voi pelkäävät lapset saada vakuutettua, ettei heille tapahdu mitään pahaa ja jos tapahtuisikin, se jäisi sitten viimeiseksi kerraksi? Yhteistyö vanhempina ei toimi, ei missään tilanteessa eikä missään asiassa. On ikävää, että niin on ja ja kun en itse voi yhteistyöhön vaikuttaa mitenkään muutoin, kuin olen jo tähänkin asti toiminut, yrittänyt parhaani lasten eteen. Toisen käytökseen tai kiusantekoon en voi vaikuttaa mitenkään. Syy ei kuitenkaan ole minussa tai minun persoonassani tai tavassani toimia tai yrittää toimia niinkuin normaalisti ihmiset tekevät ja toimivat.

Yksi vanhimmista lapsista, nuori jo, tuskastui eräänä päivänä, puhuttuaan rehellisesti eräälle ihmiselle siitä, kuinka hän kokee jatkuvan kädenväännön vanhempiensa välillä. Hän koki ensitöikseen suurta syyllisyyttä toden puhumisesta, ennen hänkin on vetänyt rooliaan ja pitänyt kulisseja pystyssä omalta osaltaan, eli mikään ei ole hullusti. Ja nyt häneen iski suunnaton syyllisyys totuudesta. Sitten tuli viha, molempia vanhempiaan kohtaan. Ennen tämän nuoren kohdalla tällainen kokemus olisi johtanut hänet raivonpurkaukseen, hallitsemattomaan vihaan ja käytökseen kaiken tuon vuoksi. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä mitään, ei tarvinnut kasata kovaa ulkokuorta ja esittää jotakin muuta, sain kiinni tuon nuoren tunnetiloista, syyllisyydestä, joka kumpusi totuudesta, siitä että hän teki jotakin toisin kuin ennen. Hetki, jolloin tuo kaikki ikäänkuin purkautui, oli jotenkin ainutlaatuinen, aito kohtaaminen nuoren kanssa. Ymmärsin häntä, ymmärsin hänen vihansa, myös minua kohtaan ja sallin sen hänelle, kerroin kuinka hän saa olla vihainen meille aikuisille, joiden pitää hänestä huolehtia ja emme ole kyenneet siihen yhteistyössä. Hän tuli kohdatuksi omien tunteidensa kanssa ihan juuri siinä hetkessä ja hänen ei tarvinnut enää järjestää kohtausta, joka olisi aiemmin päättynyt siihen, että olisi suuressa vihan puuskassa lähtenyt isänsä luokse. Nyt jäljelle jäi suru, ehkä pientä toivoa myös hänen elämänsä sujumisesta ja ennenkaikkea hänen ymmärrys siitä, kuka hänestä huolehtii myös vaikeissa hetkissä. Tämä nuori on pienestä asti toiminut perheemme ilmapuntarina, reagoinut kaikkein voimakkaimmin kaikkeen siihen epänormaaliiin osaamatta kuitenkaan kertoa pahasta olostaan sen kummemmin.

Olen itse pitänyt itselläni syyllisyyden taakkaa omilla harteillani, se on ollut hirmuisen raskas taakka, ja olen monesti vajonnut maahan sen painosta. Oli huojentavaa saada se pois itsestä, mutta vielä uskomattomampaa oli nähdä se, miten nuori vapautui jostakin, syy ei ole hänessä ja hän sai olla vihainen, sai kantaa kaunaa molemmille vanhemmilleen, sai olla vihainen ja niistä tunteistaan hän ei joutunut kärsimään lisää, eikä tarvinnut kokea syyllisyyttä vielä enemmän.

Oma syyllisyyteni on estänyt myös lasten syyllisyydentunnon käsittelyä, huomaan sen näin miettiessäni tuota taannoista hetkeä nuoren kanssa. Monta nuorenkin omaa solmua aukeni ihan yhdessä hetkessä ja olen hyvin kiitollinen siitä. Hän sai kokea olevansa tärkeä ja hyväksytty myös kielteisten tunteidensa kanssa, niitäkin saa olla ja ne eivät johda mihinkään vielä suurempaan draamaan, kuten hänen kohdallaan aiemmin on tapahtunut. Ja elämä on jatkunut hänen kohdallaan kuten ennenkin, hän sai mielenrauhansa takaisin ja kykeni jatkamaan elämäänsä kuten tähänkin asti. Se on hänelle suuri kokemus, jota vaille on tähän asti jäänyt.

Nuoren kokemus tiivistyi hyvin, aina vaan vanhempien välit, vaikka erosta on kulunut vuosia aikaa. Niin, välit on mitä on ja itse olen parhaani yrittänyt vuosien ajan, vaan tuloksetta. En voi vaikuttaa mitenkään, mikään normi kun ei päde lasten isän kohdalla.

Helpottavaa itselleni on tiedostaa se, etten enää todellakaan yksin tämän ikävän totuuden kanssa. Joku muukin tietää, ei pelkästään minä. On helpottavaa jotenkin ajatella, ettei minun sittenkään tarvitse loputtoman pitkiä vuosia yksin kärvistellä tämän ongelman kanssa. Onneksi olen tehnyt niin kuin minua ohjeistettiin tekemään ja minulla on toteennäyttää valheet, joita isä suustaan suoltaa hyvin suurella todennäköisyydellä, itselläni on nyt tieto ja kokemus siitä, mitä pahimmillaan voi lapselle käydä, jos tämänhetkiseen eloon ei heidän kohdallaan voi saada muutosta aikaan ja sitä kamaluutta en haluaisi enää kulkea toiste. Ja oikeastaan nyt on vielä hetki aikaa korjata pienempien olosuhteita, toivon mukaan. Sen tiedän, että isä osaa vetää kulissia, hymyillä ja puhua kauniisti sekä niin, että saa minut kuulostamaan oikein pahalta ja hirveältä ihmiseltä, kuinka vika ja syy on pelkästään minussa ja hän ei ole koskaan tehnyt mitään, kaikki on vain minun vikaa päässä. Mutta, nyt lapset itse tietävät totuuden, he olvat itse eläneet kahta todellisuutta kahdessa kodissa ja he tietävät omasta kokemuksesta millaista eloa kummankin luona eletään.

Yksi nuoremmista oireilee paljon, on jo yli vuoden kärsinyt erilaisista ongelmista ja enää en itse kykene vaikuttamaan tuonkaan lapsen oloon isällään oikeastaan mitenkään, parhaani olen yrittänyt tukeakseni hänen olemistaan isän luona, sekä hänen ja isän suhteita. Siltikin tämä lapsi esittää minulle ikäviä kysymyksiä edelleen isästään, ja siitä miksi isä ei välitä hänestä, miksi isä ei halua olla hänen kanssaan ja miksi isä tekee sitä tai tätä ja lapsella on koko ajan huono olo isällään ja mieli menee maahan, kun meillä muistaa jonkin ikävän kokemuksen isän luota.