Edellisen lasten isän kanssa tulleen episodin seurauksena en vajonnutkaan alemmas, näköjään se pohja oli jo saavutettu. Mitä tapahtui sitten?

Episodi laukaisi minussa kätketyn ja syrjään työnnetyn vihan, jonka olen nyt onnistuneesti kanavoinut polttoaineeksi omaan toimintaan. Olo on erilainen kuin aiemmin, se vahvuus minussa oli kadoksissa itseasiassa vuosia ja nyt muistan tämänkin tunteen, vihan.

Olen läheisilleni sanonut, että tulin viimeisestä niin vihaiseksi, että olen jopa iloinen. Kuulostaa hassulta ja mielenvikaiseltakin, mutta en alkanut räyhäämään, en itkemään, en voivottelemaan ja vaipumaan masennukseen. Tunnistin esiin kumpuavan vihan, annoin sen tulla ja ikäänkuin ohjasin sen sinne, minne se kuuluukin. Sydämeen, josta käsin se muuttui voimaksi, positiiviseksi voimaksi minussa.

Jokin siis muuttui minussa tuon edellisen episodin ansiosta, en vajonnutkaan mutavelliin, vaan kampesin itseni jaloilleni. Muutos jopa olemuksessani on silmiinpistävä, kykenen joitakin asioita sanomaan suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta.

Viha onkin hyödyllinen voima, kun se osaa oikein valjastaa käyttöön. Olin jotenkin päässyt unohtamaan sen ja yksi pieni päätös sai aikaan muutoksen minussa. Se, että nyt riittää! Minun ei ole pakko alistua, ei ole pakko sietää jatkuvaa loukkaavaa kohtelua exän taholta.

Viranomaiset ovat jälleen kuvioissa mukana, he ihmettelevät sitä, miksi tilanne on edelleen samanlainen kuin vuosia sitten erotessamme. He sanovat välimme exän kanssa olevan edelleen tulehtuneet. Niin, älä, mikään ei ole todellakaan muuttunut. Itse olen tehnyt kaikkeni, myös sen eteen, että olisimme edes jossakin väleissä, mutta toista kun ei voi muuttaa, toisen sairasta ajatusmaailmaa kun ei voi muuttaa.

Ex muutti heti käytöstään, alkoi ennakoidusti lupaamaan lapsille kaikenlaista tulevassa. Mutta omaa tapaansa kiusata minua lasten kautta ja heidän asioillaan hän ei valitettavasti kyennyt muuttamaan.

Mutta, jokaisen tilanteen olen saanut taltioiduksi, näytetyksi kirjallisena toteen, en tiedä miten niistä sitten jatkossa olisi hyötyä, mutta teen kuten minua on kehoitettu tekemään. Kurjalta se tuntuu, muttei voi mitään. Pelkän puheen aika on ohi.

Viimeisin episodi lasten isän taholta sai minussa aikaan myös sen, etten ole enää hiljaa ja siedä yksinäni hänen kiusantekoaan. Viha saa aikaan sen, etten enää halua hävetä sitä, se kun ei ole minusta millään lailla riippuvaista, en ole vastuussa exän reagoimisesta normaaleihin asioihin, joita aikuisten ihmisten pitää kyetä sopimaan ilman riitaa tai kiusantekoa.

Sain lapsiltani palautetta, etten saisi olla avoin, ettei minun ja heidän isänsä väliset asiat kuulu kenellekään, mutta miksi kiusanteosta pitää vaieta? Niin, miksi?

Miksi minun pitää olla hiljaa, sietää ja kestää jatkuvaa kiusantekoa exän taholta ja vieläpä niin, että lapset ovat tässä touhussa välikappaleena ja heidän asioillaan isä tekee kiusaa minulle sekä myös lapsilleen ymmärtämättä seurauksia?

Lapset, useampi heistä on jo esittänyt pyyntönsä olla tänä vuonna minun luona joulu. Sopimus kuitenkin velvoittaa pitämään kiinni siitä, että lapset ovat tämän joulun isänsä kanssa. Minusta tuntuu kurjalta sanoa, että sopimuksista pidetään kiinni, tuntuu kurjalta, koska lapset kokevat sanomani niin, etten heitä halua, että haluan heidät pois luotani, että hylkään heidät. Vaikka asia ei niin ole missään nimessä, on vain sopimus, josta on pidettävä kiinni. Mielelläni jokaisen heistä näkisin jouluna kuten muulloinkin luonani, joka ikinen päivä, oli arki tai juhla, mutta vuoroviikkosopimus velvoittaa pitämään kiinni sopimuksista.

Tosin, samaa kohtaloa en halua nuoremmille lapsille, kuin mitä isommilla sisaruksillaan on. Haluan heille toisenlaisen nuoruuden, toisenlaisen mahdollisuuden elää tasapainoista elämää, joka ei valitettavasti toteutunut vanhemipien sisarusten kohdalla. Jos sama tilanne jatkuu vielä pitkään, se ei ole lasten edun mukaista ollenkaan.

Lasten isä ei kykene vuosienkaan harjoittelun jälkeen olemaan vastuullinen isä lapsilleen. Hän ei kykene olemaan turvallinen ja vastuunsa tunteva aikuinen lapsille. Olen isää ja lapsia tukenut aina omiin äärirajoihini asti tuloksetta, vuosikausia. Lapset itse kokevat isänsä pelottavana, arvaamattomana hirviönä, vaikka olen kuinka jopa valehdellen kertonut ja selittänyt isänsä kohtelua milloin mistäkin syystä johtuvaksi ja olen isänsä puolesta kertonut isänsä rakastavan kaikesta huolimatta lapsiaan, vaikkei osaa sitä näyttää jne. Olen vastannut kauniisti lasten ihmettelyihin, olen ottanut monia syitä niskoilleni, jotta lasten mielikuva isästä hyvänä ihmisenä olisi säilynyt.

Enää se ei ole mahdollista. Lapset sanovat minulle takaisin, kysyvät minulta, miksi valehtelen heille isästä, kun he itse tuntevat nahoissaan sen, minkälainen isä todellisuudessa on heitä kohtaan. Yhä useampi lapsi sanoo minulle, ettei isänsä välitä heistä, omista lapsistaan vaan materia ja kulissit on tärkeämpiä. Sen kuuleminen oman lapsen suusta on kamalaa ja siinä kohtaa en ole enää ruvennut väittämään vastaan, olen vain tuumannut, että on kurjaa, että lapsi kokee isänsä niin kuin kokee.

Lasten ei tarvitsisi kokea tämmöistä, mitä he joutuvat kokemaan tälläkin hetkellä. Mutta se, ettei viranomaiset tunnista ollenkaan lasten isän hankalaa ja vaikeaa luonnetta, hän kun osaa kietoa jkaisen ihmisen pikkurillinsä ympärille, lasten hätään ei reagoida, koska isä osaa puhua itsensä niin hyvin tilanteista pois ja siirtää syyt minun niskaan ja kehtaa väittää mm. minun manipuloivan lapsia. Isä on myös lahjonut, pelotellut ja luvannut lapsille kaikenlaista mikäli he eivät kerro elämästään isän luona kenellekään. On mielipuolisesti asettanut kaikenlaisia ehtoja lapsille, uhkaillut, että tapahtuu sitä ja tätä, jos lapset erehtyvät sanallakaan kertomaan isästään jotakin. Tuosta kaikesta isä myös syyttää minua.