Kantessani syyllisyyden taakkaa vuosikymmeniä ja väärää sellaista, se tukahdutti minut täysin. Syyllisyys on estänyt minua myös ajattelmasta omaa itseäni ja omaa hyvinvointia. Samoin pelko, ensinnäkin pelko siitä, että provosoin jollain lasten isää ja se kostautuu sitten enemmän lasten eloon ja oloon isän luona. Ennenkaikkea lasten isän luuloihin ja olettamuksiin minusta ja elämästäni.

Mutta, nyt kun olen vihdoin tuon syyllisyyden käsittänyt turhaksi ja vääräksi omalle kohdalleni, vapauduin jotenkin myös vastuusta, etten voi olla vastuussa siitä, miten lasten käyttäytyy tai kohtelee muita, oli ne sitten omat lapset, minä tai joku muu. Jokainenhan vastaa omasta reagoimisestaan niinkuin aikuisten oikeasti.

Se on siis täysin turha minunkaan ajatella, että voisin jotenkin estää lasten isää ärsyyntymästä, koska en vaan voi. Lasten asioiden hoito yhteishuoltajuudessa kun vain vaatii hyvää kommunikointia ja hyvää yhteistyötä.

Tein niin tai näin, aina niin kuitenkin, että lasten isä syyllistää minut lasten asioiden hoidon yrittämisestä, kieltäytyy lasten tarpeista jne. Ja jos en tee mitään, sekään ei ole hyvä ja jos teenkin oma-aloitteisesti sopimatta isän kanssa, sekään ei ole. Ja jos kysyn etukäteen, sekään ei ole hyvä. Joten mikään ei toimi. Aina olen sairas vanha luuska isän mielestä, jonka niin mielellään minulle kertoo. 

Yhteistyö on siis turha toive. Se ei onnistu.

Olen parhaani mukaan yrittänyt vuosikaudet tasapainoilla lasten isän, lasten tarpeiden välillä. Olen tehnyt kaiken ajatellen lasten tulevaisuutta, lasten parasta parasta, joka ei ole toteutunut läheskään niin, kuin sen olisi pitänyt toteutua, mutten ole osannut muutakaan. Olen tehnyt niin kuin minua aikanaan neuvottiin tekemään lastensuojelun työntekijöiden toimesta. Mutta lasten etu sekään ei ole ollut, koska asiat ovat jääneet niin toimien aina avoimeksi ja lapsetkin ovat olleet ihmeissään, mikseivät heidän asiansa ja tarpeensa ole tulleet täytetyiksi isän luona.

Olen itsekin ollut ja olen edelleen hukassa lasten isän kanssa. Tämän syksyä isä on jäänyt kiinni lukemattomista valheista ainakin lapsilleen. Ja onneksi lapset osanneet tarkistaa minulta parin ikävän tilanteen jälkeen pitääkö isän puheet paikkaansa ja eihän ne ole olleet totta.

Lasten isästä on siis vuosien aikana tullut huolimaton, kun hän ei ole jäänyt kiinni aiemmin ikävistä toimistaan.

Jo se huomio, että vuosia lasten isä on kääntänyt kaikki toimimattomat ja hoitamattomat lasten asiat minun syyksi ja vielä kertoillut valheellisesti ainakin lapsille, että ne on olleet minun tehtävä/hoidettava/hankittava. Nyt syksyllä isä jäi kiinni itse tilanteessa ja lapselle itselleen valheistaan kiinni. Tuon jälkeen olen pyytänyt lapsia kysymään myös minulta, olenko ylipäänsä tietoinen asioista, mitä isä heille sanoo. Ja melkoisen monta asiaa onkin tullut esiin .

Eli avoimuutta pitää lisätä myös lapsiin nähden heidän omissa asioissaan. Ja olenkin lisännyt omaa avoimuutta, pidän lapset ajantasalla, kun harvakseltaan on niitä asioita, joista vanhempien pitää keskustella tai siis pitäisi, mutta hommahan kääntyy aina siihen minun syyllistämiseen ja mollaamiseen.

Avoimuus siis tarkoittaa sitä, että todistan lapsille sen, mitä isä minulle kirjoittaa tai mitä isä on mieltä mistäkin lasten hoidettavasta asiasta tai siitä, mitä isä on minulle kenties luvannut jne. Ettei pääse käymään niin, että isä vain sanoo lapsille, että minä olen luvannut, vaikken ole tai tiedä asiasta mitään.

Avoimuus tarkoittaa minulle itselleni sitä, etten enää vaikene ja salaa keneltäkään sitä, miten lasten isä kohtelee minua. En ole enää hiljaa siitä asiasta. Kiusaaminen on laitonta jo itsessään, saati tuollainen jatkuva haukkuminen ja herjaaminen, mitä isä tekee edelleen minulle, miksi minun pitäisi siitä vaieta. Häpeä esti minua aiemmin kertomasta, samoin se valtava syyllisyys painoi, koska koin, että isän käytös johtui minusta ja minun vaikka väärästä lauseenmuodostamisesta, tai väärästä sanasta väärässä kohtaa jne.

Avoimuus on tarkoittanut myös sitä, että olen lapsiin liittyviin tahoihin, kouluihin ja harrastuksiin kertonut meidän vanhempien yhteistyön toimimattomuudesta vielä vuosia eron jälkeenkin. On ollut todella häpeällistä ja noloakin tämä asia tunnistaa ja tunnustaa niille, jotka ovat lulleet lasten asioiden olevan erosta huolimatta hyvällä mallilla.

Sitten toinen juttu, minkä olen ihan äskettäin ymmärtänyt, on se, että lasten isä saa luulla ihan mitä haluaa minusta ja elämästäni, luulotelkoon vaikka maailman tappiin asti. Tähän asti tuo on estänyt minua tekemästä oikeastaan mitään pelkän oman hyvinvoinnin eteen. Mutta toivon, että tuohonkin saan muutoksen aikaiseksi.

Minun täytyy opetella olemaan välittämättä exästä, hänen kuvitelmistaan ja luuloistaan sekä olla välittämättä siitä, ettei hän voi sietää sitä ajatusta, että olisin onnellinen ja hyvinvoiva. En ole vastuussa exän mielialoista tai siitä, kun hän ei kestä minun onnea jne ja mitä sitten, vaikka hän kostaakin sen lapsilleen? Toivon, että lapset osaavat itse jo erottaa jyvät akanoista.

Monessa kohtaa isä toimii kierosti ja käyttäen lapsia vain tarpeen mukaisesti hyväkseen heistä oikeasti välittämättä. Suu voi sanoa ihan mitä vaan, mutta kyllä teot sitten viimekädessä näyttävät sen, mikä isä on oikeasti. Tästäkin lapsilla on vuosien kokemus, vaikka he eivät ihan täysin kokonaiskuvaa ymmärrä, eikä edes tarvitse, mutta riittää, että osaavat minulta myös kysyä asiansa, eivätkä jää pelkän isän tietojen ja isän sanomisten varaan.