Olen joulun aikaan miettinyt kovin sitä, millaista "perintöä" olen itse jättämässä lapsilleni? Millaisia tapoja, malleja olen itse siirtämässä lapsilleni? Kuinka lapseni ovat minut kokeneet äitinä?

Itse olen käsitellyt hirmuisen paljon omaa äitisuhdettani, olen ymmärtänyt niin tuskallisesti sen, ettei minulla ole ollut äitiä sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan. Äitini on kyllä minut synnyttänyt tähän maailmaan, mutta siihen se suhde on sitten jäänytkin. Minä olen ollut äiti hänelle. Aina, siitä lähtien kun pystyn muistamaan, olen ollut hänen tuki, ja kun olen itse tarvinnut äitiä, minulla ei ole ollut sitä. Eteeni on silloin ilmestynyt syyttävä kiukutteleva lapsi, joka on saanut minut perääntymään omien huolieni kanssa. Edessäni on seissyt marttyyri, joka on käskenyt olla hiljaa omista murheistani, kun hän ei jaksa kuunnella, kun omissaankin on tarpeeksi. Kuinka hällä on asiat niin kurjasti ollut aina. Ja yhenäkin olenkin minä ollut lohduttajana hänelle, kun itse olisin lohtua tarvinnut.

Tämän syksyä olen miettinyt, olenko kyennyt olemaan omille lapsilleni toisenlainen äiti, kuin mitä omani on ollut minulle? Olenko pystynyt vastaamaan lasteni hätään syyllistämättä heitä? Uskoisin niin. Olen myös osannut kantaa oman aikuisen vastuuni, enkä ole lapsia vastuuttanut asioista, jotka eivät lapsille kuulu.

Omat lapseni ovat saaneet elää lapsina, vaikka toisinaan joku lapsista on miltei väen väkisin halunnut kantaa aikuisten vastuuta, siihen en ole suostunut. Olen pyrkinyt omien lasteni kanssa tekemään toisin, kuin oma äiti kanssani.

Aatonaattona vierailimme lasten kanssa äidilläni, kuten tapoihin kuuluu. Hän valitteli jo puhelimessa, ettei voi lapsiani lahjoa mitenkään laskujensa vuoksi. Sama laulu joka vuosi, joka syntymäpäivät jne. Yhden nuoren rippijuhlissa hän aukoi kirjekuoren ja vei rahat päästäkseen ostamaan kaljaa ennen kirkkoon menoa ja tuumasi, että kyllä nyt saa pelkkä kortti riittää, kun mommon pitää käydä kaupassa ja hän muistaa sitten nuorta myöhemmin. Sama juttu joka kerta, kun jano iskee. No, olin jo päättänyt, että kun mummo niin mainosti antavansa 10 euron setelit jokaiselle lapselle, annan minä saman summan takaisin kuoressa. Paikalle päästyämme hän alkoi valittaa, kun kukaan ei ole koristellut joulua hänen kotiinsa, sisarus kävi vain siivoamassa hänelle ja ei koristellut ja kukahan laittaisi hänelle edes kuusen olohuoneeseen. Nyt on sitten minun tehtäväni laittaa tuo kuusi pois, kun lapseni sen kuusen sitten koristelivat ja kasasivat. Edellisvuosien tapaan mummo ei itse saa mitään aikaan, voivottelee vain ja odottaa, että joku muu tekee asiat hänen puolestaan. Joskus kuusi oli pääsiäiseen asti nököttämässä nurkassa, kun mummo ei vain viitsi tehdä elonsa eteen mitään, jaksaa vain valittaa sitä, kuinka ei jaksa. Samaa jaksamattomuutta olen kuunnellut lapsesta asti ja tehnyt parhaani auttaakseni äitiä, keventääkseni hänen taakkaansa ja minä koin syyllisyyttä siitä, että olen olemassa, lisäämässä hänen taakkaansa.

Kävin eilen sitten äitiäni katsomassa, hän oli avannut oman kirjekuorensa, ja oli heti antamassa lapsilleni joulurahaa ja kauppaan piti päästä. Valitti vielä sitä, kuinka tänä vuonna ei tullut paketteja ollenkaan ja sitten kuitenkin esitteli minulle saamansa lahjat sisaruksiltani. Yrittäessään antaa minulle takaisin lapsilleni kirjekuoressa olleita rahoja, sanoinkin ettei lapset niitä tarvitse, hän voi pitää itsellään rahat, jotka olin hänelle lahjaksi antanut. Sanoin, että ihan hullua tuollainen, ja että olisin voinut rahat antaa suoraankin lapsille, kuin että ensin annan ne lahjaksi mummolle ja sitten hän antaa ne antamani rahat lapsilleni. Ei sellaisessa ole mitään järkeä, paitsi tietysti mummolle itselleen, joka olisi voinut kokea jotakin sairasta antamisen ja luopumisen välimäästoon sijoittuvaa marttyyriutta. Äitini on todella omituinen tapaus, ainakin mitä hänen puheisiinsa tulee. Käytin äitiniä siis lähikaupassa, jonne hän ei viitsi kävellä, koska on olevinaan niin kipeä, laiska oikeasti. Jo kaupassa kilahdin äitini käytökseen minua kohtaan. Hän huutaa toiselta puolelta kauppaa, että pitää löytää luumuja, käy etsimässä hänelle kivettömiä luumuja sellaisella äänensävyllä, kuin olisi itse kuningatar ollut. Kassalla sitten hän maksaa isolla rahalla ja kuuluvalla äänellä alentuvaan sävyyn pyytää saavansa takaisin kympin seteleitä, kun joutuu antamaan ne lahjaksi. Siis että oikein joutuu antamaan lahjaksi ja koko jono kuuli tämän äitini puheen. Minä olin jonossa vähän kauempana ja kilahdin toisen kerran ja päätin, että tuolta naiselta lapseni eivät enää vastaanota yhtään mitään, koska mummo joutuu antamaan. Kaupan tätikin oli hieman ihmeissään ja kiltisti kympin setelein antoi vaihtorahat ja minua hävetti, koska itselleni tuli sellainen tunne, että olen tullut mummon luokse vaatimaan rahaa tai lahjoja mummolta lapsilleni. Ja kun olen jo vuosia kertonut äidilleni, ettei hänen tärvitse osallistua lasteni lahjomiseen hänen taloudellisen tiukkuuden vuoksi vaan käyttää nekin varat mieluummin oman itsensä hyvinvointiin.

Mutta, että ilmoittaa koko kuullen, että joutuu antamaan ne kympin setelit lahjoiksi. Todella inhottavaa ja noloa. Kukaan ei meistä ole koskaan pyytänyt häneltä mitään, ellei nyt pyyntöäni olla mummo lapsille lasketa ja sekin oli aikanaan väärin tehty, hän ei halunnut enää viettää lasteni kanssa yhtään aikaa, ikäänkuin kosti minulle senkin, että pyysin häneltä apua, yritin tukeutua häneen silloin aikanaan, kun olin juuri eronnut ja olisin tarvinnut lapsilleni mummoa. Mutta siitä alkoi sitten ihan oma episodinsa hänenkin kanssaan.

Toivon, etten ole loukannut lapsiani samoin koskaan, kuin mitä oma oma äitini tekee minulle edelleen. Syyllistää ja syyttää sekä vaatii vieläkin kantamaan vastuuta, joka ei minulle kuulu. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että äitini on aikuinen ja hänen pitää kyetä kantamaan aikuisen vastuunsa edes omasta elämästään. Tätä olen nyt takonut päähäni yli kymmenen vuotta. Ja sitten äitini suuttuu, kun en passaa ja palvele häntä, hänihmettelee mikä minuun on mennyt kun en toimikaan enää hänen tahtomallaan tavalla, kuten hän on minut kouluttanut. Äitini koulutti minusta palvelijansa, ja sitä samaa en ole toivonut omille lapsilleni. En ole vaatinut lapsilta osallistumista tai edes apua niihin asioihin, joista vanhemman tulee suoriutua itse. En ole antanut omille lapsilleni vastuuta muuta kuin heidän omista asioistaan, sitä mukaa kun he vastuunsa kykenevät kantamaan, opetellen rauhassa.

Olen surrut sitä, että oma äitimallini on suoraan sanottuna perseestä. Olen useinkin ollut hukassa omieni kanssa, koska minulta on puuttunut oikeanlainen malli siitä, miten ollaan äiti, mutta onneksi asiat on aina jotenkin lutviutuneet, olen selviytynyt tilanteista jokseenkin olemalla vain oma itseni ja kuunnellen lasta, ollut läsnä ja ottanut viekkuun ja valanut uskoa, että asioilla on tapansa järjestyä. Olen osannut myös kertoa lapsille, ettei heidän pidä huolehtia tai olla huolissaan asioista, jotka ovat aikuisten heiniä, silloin kun joku on kysynyt minulta, mikä minulla on.

Joskus itselläni oli aika, jolloin minulta oli täydellisesti hämärtynyt rajat, myös ne mitä lapsille voi sanoa ja mitä ei. Tässä kohtaa lasten isän vaikutus oli suuri. Hänellä kun ei ole näitä rajoja ollenkaan, opin siihen itsekin, ettei ole asioita, joista lasten ei tarvitsi tietää. Sitten vielä tuohon yhtälöön lisätään äitini rajattomuus, se että kuuntelin itse lapsesta asti hänen huolensa ja murheensa, elämäntarinansa ja kokemuksensa, joita en olisi halunnut kuulla, ja jotka vielä edelleen tänä päivänä värittävät suhdettani äitiini. Mutta ne tarinat äidiltäni olivat liioiteltuja, säälinhakuja, joihin haksahdin ja tein entistä suuremmin töitä miellyttääkseni äitiä ja auttaakseni häntä kaikin tavoin, jotta hänen elämänsä olisi ollut helpompaa, koska oli niin kamalaa ollut aiemmin. Onneksi oma rajattomuuteni omien lasten suhteen kesti vain hetken, onneksi vain hetken ja heräsin todellisuuteen siitä, mikä on lapsille oikein ja sopivaa missäkin tilanteessa. Muistelen oikeastaan, että eräs paivakodin työntekijä sai minut takaisin maanpinnalle sanoillaan ja aloin miettiä sitä, millainen vuorovaikutus ja ilmapiiri meidän perheessä olikaan. Ymmärsin uudelleen, ettei sama voinut jatkua ja siinäkin oli sulattelemista, kun lasten isä ei sitten tuntunut ymmärtävän sitä, että lapsia pitää suojella aikuisten jutuilta, eikä pienestä pitäen opettaa niihin. Se toi meidän väliimme lisää riitoja jo kaiken muun riitelyn oheen.

Ansaitsin äitini hyväksynnän teoillani. Oikein kerjäsin rakkautta äidiltäni tekemällä hänelle hyvää mieltä. Silottelemalla arkea. Olin kovin läheisriipuvainen. Omalla toiminnallani myös mahdollistin hänen alkoholin käyttönsä, mutta puolustaudun olleeni lapsi, äidin rakkauden kerjäläinen. Sitten kasvaessani oma paha oloni alkoi kasvaa ja kuvittelin pitkään oloni johtuvan vain alkoholistiäidin alkoholinkäytöstä. En ymmärtänyt hänen käyttävän minua hyväkseen, minun tunteitani ja mnun sääliäni häntä kohtaan. En ymmärtänyt, että äitini käytti minun menetyksen pelkoa hyväkseen, sitä että äitini oli minulle kovin tärkeä ja halusin olla hänen hyväksymä tytär, vaikka nyt tiedän, etten ole koskaan ole ollut hänelle minkään arvoinen. Hän ei ole koskaan kyennyt rakastamaan. Tuo sama läheisrriippuvuus sitten sai minut pysymään helvetillisessä avioliitossa, väkivallan keskellä ja samaa menetyksen pelkoa mies käytti hyväkseen, samaa rakkauden janoa, kaikki alkeelliset pyrkimykseni itsenäistyä täysin omaksi itsekseni torpattiin ensin äitini taholta ja sitten myös mustasukkaisen miehen taholta. Monia asioita pidin jopa normaalina kanssakäymisenä, ja vieläpä uskoin ja luotin miehen olevan täysin tavallinen ja normaalista perheestä, jossa kaikki oli kunnossa. Kuinka väärässä olinkaan, ja sinä hetkenä kun ymmärsin suhteeni äitiini olevan aikanaan kovin vääristynyt, ymmärsin samalla myös koko avioliittoni olevan väärää, aloin etsiä tietoa normaalista ja mikään ei silloisessa perhe-elämässämme ollut normaalia, ei mikään. Tuolloin ymmärsin mitä mm. läheisriippuvuus tarkoittaa, tunnistin sen hyvin itsessäni kuten senkin, että avioliittoni oli sairas, todella sairas. ALoin tekemään itseni kanssa töitä, että pääsisin pois läheisriippuvuuden liekasta ja tottakai muutuin ihmisenä sitä mukaa, kun ymmärrykseni laajeni. Ex huusi mnun tulleen jopa hulluksi, kun en toiminut enää hänen säännöillään, kuten olin ollut ohjailtavissa vuosia.