Jälleen uudenvuoden aika. En tiedä yhtään mitä uusi vuosi voisi edes tuoda tullessaan?

Jotenkin olen niin loppuunkulunut, etten jaksa ajatella, en uskalla edes toivoa mitään, miksi toivoisin?

Kiusanteko minua kohtaan ei ole loppunut, lapset joutuvat edelleen olemaan tuon hirviön välikappaleina ja kukaan ei voi tehdä mitään sen lopettamiseksi. En minä, ei viranomaiset. Kukaan ei usko minua, vaikka olenkin yrittänyt dokumentoida ainoata yhteydenpitokanavaa, viestejä. Siltikin, minusta tuntuu, ettei oteta tosissaan lästen hätää, ei minun kokemaa.

Vielä olisi niin ja niin monta vuotta siedettävänä jokaviikkoista kiusaa ja en ole ollenkaan varma, että jaksaisin sitä. On kuitenkin pakko.

Ymmärrän nyt, miten toisaalta on meidän lasten tilanne edes hieman parempi, kuin joissakin muissa perheissä, joissa toinen on vanhemmista on erittäin hankala tyyppi. Vuoroviikkoasuminen ja sopimuksista tiukasti kiinni pitäminen on sentään varmistanut lasten yhteyden molempiin vanhempiinsa. Olen nyt jonkinverran kauhulla seurannut sivusta yhdenkin vertaisen ryhmän jäsenien lasten menetyksiä, niin että toinen vanhempi on kyennyt vieraannuttamaan lapset toisesta vanhemmastaan täysin ja käyttäen siihen apuna virkakoneistoa, joka on uskonut tuon hankalan ihmisen puheet ja selitykset ja toinen vanhemmista onkin joutunut lokaan, juuri se kiusattu vanhempi.

Saan siis olla kiitollinen siitä, että lapset ovat kanssani elämässä mukana, arjessa mukana ja vaikka he kovin kärsivät isänsä edesottamuksista ja hankalaakin hankalemmasta luonteesta, niin silti isä ei ole onnistunut vieraannuttamaan lapsia minusta. Yritys on ollut kiitettävää isän taholta, hän tänäkin päivänä omilla viikoillaan vieraannuttaa lapsia minusta, mutta jokainen viikko lasten kanssa tekee sen kuitenkin tyhjäksi, ilman että minun pitäisi enää todistaa mitenkään lapsille oman elämäni oikeutusta olla heidän kanssaan.

Lapset itse tietävät oman kokemuksensa pohjalta, miten asiat kummassakin kodissa on. Senkin he jo aavistavat, kummassa kodissa heidän asioistaan välitetään oikeasti ja ikäväkseni ovat sen huomanneet, sen ettei isänsä kykene iänmukaiseen huolenpitoon ollenkaan.

Jo syksyllä isä onnistui kääntämään paljon lasten käytännön asioita, normaaleja juttuja minun viaksi ja syyksi, pesemään kätensä vastuusta, joka oli vain hänen. Esimerkkinä yhden lapsen puhelimen uusinta kadonneen tilalle. Isä oli kieltäytynyt tälle lapselle hankkimasta uutta puhelinta ja sitten lapsi turvautui minuun. Tiesin isänsä kieltäytyneen ja hankin lapselle puhelimen, jotta voisi hoitaa omat koulu,- ja harkkaasiansa itsenäisesti, kuten siihenkin asti oli tehnyt. Kokeilin kepillä jäätä, ja laitoin kuitista kuvan isälleen ja kysyin osallistuuko puolikkaalla. Kyse siis lapsesta, joka virallisesti kirjoilla isänsä luona. Isä kieltäytyi ja syyllisti minut ostoksesta. Sitten myöhemmin onnistui tämänkin asian esittämään niin, etten ollut sopinut puhelimen ostoa etukäteen isän kanssa. Niin, en koska isä on koko vuoden kieltäytynyt osallistumasta lasten kuluihin ja hankintoihin tai sitten ei ole vastannut edes viesteihin. En todellakaan jäänyt antamaan isälle jälleen uutta tilaisuutta vedättää ja kiusata lapsen asialla. Mutta, kuten tiedän, tein niin tai näin, aina väärin päin.

Sillä ei ole ilmeisesti mitään merkitystä, että kokemuksesta yritän toimia oikein lapsia kohtaan, kun isänsä ei siihen kykene ja sitten siitä minua vielä isänsä taholta syyllistetään, että toimin väärin kun ostin lapselle puhelimen, jota isänsä ei suostunut ostamaan ja jonka hankinnan neuvottelemisesta ei olisi tullut kuin uusi riita, riita nyt tuli joka tapauksessa, kuten aina. Mutta kuinka kauan lasten pitää sietää tuollaista pompottelua, isä kieltäytyy ja minut syyllistetään siitä sitten kun yritän toimia lasten parhaaksi.

Ja jos ihan tarkkoja ollaan,niin isänsä aikanaan hankki hyväisämoodissaan lapsille, jopa silloisille alakouluikäisille älypuhelimet, kysymättä minulta, neuvottelematta minun kanssa hankki jokaiselle puhelimet ja suuria ongelmia siitä sitten tulikin, jotka minä selvitin sitten kotonani ja olin ihan hiilenä siitä, miksi niin pienille lapsille piti semmooiset puhelimet hommata, kun eivät tienneet eivätkä osanneet varoa. Olisinpa ollut itse niin viisas, että olisin ne puhelimet vienut suoraan poliisin tutkittavaksi, joku oli onnistunut saamaan nuorimman ottamaan mm. kuvia itsestään alastomana ja paljon muuta ongelmaa tuli yhenäkin vain niiden älypuhelinten mukana.

Monista asioista olen selvinnyt, lapset ovat selvinneet. On ollut ajoittain todella raskasta yksin selvitellä lasten asioita, ja sitten vieläpä niin, että isä on ollut alkuna niille ongelmille, joita minä olen joutunut lasten kanssa setvimään. Vuosiin mahtuu niin paljon tapahtumia, itsestäni riippumattomia ja monelta olisi lapsetkin säästyneet, jos isä ei olisi ollut laittamassa omaa panostaan peliin.

Millainen isä ostaa pienelle, alle kymmenenvuotialle aseen? ja ampuu lapsen kanssa hotellin kattoon reikiä ja se on isän mielestä mukava yhteinen leikki lapsen kanssa. Millainen isä hankkii mopon ja jättää pienen yksin opettelemaan ajamista märällä nurmikolla? ja jättää hoitamatta lapsen, kun kaatuu ja saa tulikuuman mopon päälleen? Vielä vuosienkin jälkeen tuon lapsen kävely on hankalaa, ja itse olin koko ajan siinä luulossa, että olisi hoidettu muttei niin ollutkaan. Minun olisi pitänyt viedä lapsi kahden viikon jälkeen onnettomuudesta lääkärin vastaanotolle, mutten vienyt ja sitä kadun nyt. Kuten muitakin juttuja, joita olen itse yrittänyt ymmärtää, että lapsille sattuu ja tapahtuu.

Yritän edelleen huijata itse itseäni, yritän toivoa parasta. Ja jokainen kerta lapsen soittaessa minulle isäviikolta itku kurkussa puolenyön aikaan, kun lasta pelottaa, ahdistaa joku. Ja kun pyydän lasta menemään isänsä tykö, ja kun lapsi sanoo, ettei uskalla, ei halua mennä, mietin miksi lapset siellä ovat. Kun sitten pyydän viestillä isompaa sisarusta menemään tuon pienen luo ja ottamaan huoneeseensa yöksi, jotta saisi nukuttua, kun en muuta kotoani käsin pysty tekemään, kun tiedän, ettei minun luona ole samoja ongelmia, kun tiedän, että sama lapsi osaisi puhua minulle tunteistaan ja peloistaan ja pääsisi ajoissa kuitenkin unilleen, ilman pelkoa. Ja toisen sisaruksen elämää ei tarvitsisi sotkea sisaruksensa huolilla.

Mietin, kuinka hirveää se on olla yksin hereillä, kärsiä peloista ja selittämättömästä ahdistuksesta ja vaikka isänsä onkin kotona, lapsi ei voi mennä kertomaan olostaan isälle, koska isää ei häiritä, isä suuttuu tai parhaimmillaankin alkaa nolaamaan ja nöyryyttämään lasta hänen peloistaan ja isä saisi jälleen yhden uuden aseen lasta vastaan käytettäväksi.

Juuri nyt itse olen jotenkin tyhjä. En saata edes toivoa, että voisin auttaa lapsiani mitenkään. Kun he ovat isällään, tiedän heidän kärsivän, koska nämä nuorimmat ovat oppineet puhumaan minulle. Vanhimpien kohdalla minä olin syyllinen heidän pahaan oloonsa, isässään ei ollut mitään, vain minä olin syyllinen. Kannoin tuonkin taakan, alistuin syylliseksi lasteni edessä, ja heillä on ollut paljon sulateltavaa, kun kasvoivat ja mikään isänsä puhe ei ollutkan totta, kun heidän oma kokemuksensa olikin ristiriidassa isänsä puheisiin nähden. Kun he vihdoin ja viimein kokivat itse ristiriidat, joidn kanssa itselläni ei ollut osaa eikä arpaa, kun vihdoin itsekin ymmärsin, että isä oli käyttänyt hyväkseen valheita, joita syötti lapsille, antoi lasten luulla asioita ja olettaa. Nyt kun nuo on tehty tyhjäksi, osaavat lapset kysyä myös minulta, miten asia on ja onko isänsä puheissa perää, he jo lopettavat lauseensa kesken tajutessaan isänsä jälleen valehdelleen heille, kun itse tiedä mitään ja isänsä on totena jotakin puhunut.

Ristiriidat ovat käyneet selviksi, kuka niitä keksii, kuka valehtelee. Kuka värittää oman elämänsä ulkokuorta kultaiseksi ja sisällä onkin jotain hyvin likaista ja rumaa.

Toivon, että totuus selviää muillekin kuin lapsille itselleen.