Mielessä tällä hetkellä niin paljon avoimia asioita, niin omaan elämään liittyen kuin lastenkin.

Mietin, olenko koskaan enää täysin työkykyinen? Asia pelottaa, koska aikanaan juuri työ oli minulle se henkireikä, jonne pakenin kodin ongelmia ja sain olla edes hetken kuten normaali ihminen. Vuosi sitten ymmärsin hämärästi,etten ollut ollenkaan työkykyinen ja se oli yksi asia, joka on painanut mieltäni.

Nyt kun tuo työkyvyttömyys on tunnistettu, minun ei tarvitse hassua kyllä, kokea enää häpeää siitä, minun ei tarvitse salailla ja pelätä, että joku ottaa puheeksi esimerkiksi työt. Voin sanoa ihan suoraan olevani tällä hetkellä työtön ja olevani työkyvytön. Ja ehkäpä kykenen myös selittämään syynkin, sekään ei ole enää minun arvailujen varassa enää.

Harmillista itseni kannalta, että olen itseni antanut mennä tähän jamaan, olen siirtänyt ja siirtänyt omien asioideni tuskallista käsittelyä raakojen muistojen, tunteiden vuoksi. Olen vain halunnut eron jälkeen keskittyä elämän jatkumiseen niin normaalina, kuin mahdollista ja turvata lasten hyvinvointia oman itseni kustannuksella. Olen todellakin jättänyt oman itseni hyvinvoinnin taka-alalle, odottaen sitä parempaa hetkeä, kunnes lapset ovat riittävän isoja jne.

Nyt on se hetki tullut, enää en voi siirtää hamaan tulevaan omaa hyvinvointiani, koska ei voi olla reilua ja oikein, etten kykene käymään työssä, joka siis ennen vanhaan oli minun henkireikä. Siitä kuitenkin muodostui taakka, en ymmärtänyt oman pahoinvointini johtuvan hirveästä avioliitosta ja sitten vielä lasten isän viikottain jatkuvasta kiusanteoista lasten kautta ja heidän asioidensa kautta.

Pohjakosketus on nyt saatu, tästä ei ole suunta kuin enää ylöspäin. Yksin enää selviä, vaan tarvitsen kaiken avun, jonka voin saada päästäkseni jälleen elämään.

Se vaan tuntuu niin vieraalta ja kaukaiselta ajatukselta, koska edelleen ex hallitsee elämääni lasten asioiden kautta. Se on kurja tilanne, ja lapset myös kärsivät itse isänsä kiusaamistarkoituksessa tekemistä asioista. Kuten lapset kärsivät myös isänsä henkisestä piinaavasta väkivallasta, voivat pahoin ymmärtämättä asiaa.

Juuri lasten näkyvä paha olo on aina saanut minut viimeistään toimimaan ja hakemaan lapsille apua, mutta paljoa ei kukaan voi auttaa, koska lapset on manipuloitu hiljaisiksi ja uskomaan, että menettävät isänsä, mikäli tuovat ilmi isänsä luona tapahtuvia asioita. Kuinka monta kertaa olen kuullutkaan lasten suusta sen, ettei isälle saa kertoa, isä ei saa tietää. Koska lapset pelkäävät isäänsä. Isänsä valitettavasti antaa kaiken ikävällä tavalla takaisin lapsille, uhkailee, kieltäytyy lasten tarpeista, huutaa ja mesoaa sekä pahimpana tietysti ne isän valheet ja kertomukset joissa ei ole todenhäivää ja kieroilla tavoilla isä eristää lapsia muista ihmisistä, ja edelleen on jatkanut minun ja lasten suhteiden sabotoimista kaikin mahdollisin keinoin.

Kadun ja olen katunut päätöstä aikanaan sovituista lasten asioista, minun ei olisi koskaan pitänyt suostua, mutta kun on uhkaus päällänsä, ei ollut hirmuisesti vaihtoehtoja. Virallinen selitys oli tietysti raha, että oli tasapuolista molempia vanhempia kohtaan jne. Mutta se totuus kulissin takana ihan muuta. Olisimme päässeet isän sanojen mukaan otsikoihin, kuten oli käynyt paikkakunnallamme hieman aiemmin jollekin perheelle, Sitä en missään nimessä halunnut lapsille, en itselleni. Uskoin myös niin exän väitteisiin siitä, että minä olin syypää hänen käytökseen ja ongelmiin ja kaikki korjautuisi, kun minä olisin poissa hänen elämästä. Niin ei käynyt, samaa helvettiä on jokainen lapsi joutunut todistamaan isän kodissa, se ei päättynyt lasten kohdalla.

Mikään ei ole koskaan ollut mitenkään yksiselitteistä, ex on aina onnistunut kääntämään asiat jotenkin väärinpäin, esittämään jutut oman edun mukaisiksi, niin että on saanut minut näyttämään vähintäänkin hullulta mielipuolelta. Olen siihenkin alistunut, olen luottanut siihen että lapset tietävät ja tse tiedän sen, mikä on totta ja oikein.

Olen alistunut typerästi ja sietänyt exän ikävää kohtelua, vaikkei se oikein olekaan. Parempi minä maalitauluna kuin lapset, vaikkei lapset siltikään ole suojassa isän käsittelyltä. Kaikki se, mitä lapset sanovat minulle, on olut vain jäävuoren huippua, pinnan alaista totuutta en kai koskaan saa edes tietää.