Niin, itselläni ei ole koskaan ollut omaa henkilökohtaista elämää, joten en oikein osaa edes kuvitella, mitä semmoinen on.

Kaikki ne pienet yritykseni ovat kaatuneet omaan syyllisyyden tunteeseen ja siihen, että on ollut mielestäni väärin, jos teen jotakin itsekseni, ilman että koko perhe siitä hyötyy jotenkin.

Ymmärrän olleeni väärässä, ja tiedänkin sen, että yleensä ihmisillä on niitä omia juttuja, joista saa vaikka iloa ja voimaa omaan arkeen. Minulle se on vain turhaa toivetta. Tai ei nyt turhaa, vaan käytännössä mahdotonta ainakin ollut. Oma syyllisyyteni on ollut esteenä kaikelle ns. kivalle. Olen ollut aivopestynä siihen ajatukseen, että lapseni kärsivät jos vähänkään ajattelen itseäni tai omaa hyvinvointiani. Olen ollut aivopestynä siihen ajatukseen, että juuri minun oma elämä tai minun henkireiät yleensäkin on väärin tai väärää. Etttä olen vain kynnysmatto, johon kelpaan, jos edes siihen.

Miten ihmeessä sitä voisin alkaa rakantamaan jotain omaa elämää, kun en ole koskaan sitä tehnyt? Tiedän, että ainakin ystävät ja tuttavat kuuluvat tuohon siivuun, samoin harrastukset, mitä muuta? No, ystäviä ja tuttuja ei ole, ei ole myöskään harrastusta.

Harrastaminen vaatii ylimääräistä rahaa, jota ei ole. Rahaa olisi, jos kykenisin töihin, mutten kykene. En ainakaan vielä. Olen miettinyt myös niitä tuttuja, ystäviä ei ole. En koe, että mahtuvani kenenkään elämään, ja en todellakaan ole sellainen että alkaisin itseäni kelleen tuputtamaan, ja toisekseen niin monta kokemusta rikkaampana tiedän olevani se mitäänsanomaton tylsä ihminen, jonka kanssa ei suju edes normaali keskustelu. Niin, ei luonnistu ja syyn tiedän itse, mutta kukaan muu ei.

On paljon ihan käytännön esteitä, joita ei pelkällä tahdolla voi murtaa. Ei sillä, että itse yrittäisin kovemmin tai tekisin asioita toisin. Itsessäni on liikaa esteitä, kuten tuo sosiaalisten tilanteiden pelko, joka rajoittaa elämääni paljon.

Kokemukseni toisista ihmisistä ja heidän suhtautumisesta minuun on myös negatiivinen. Kuten nyt vaikka tältä syksyltä sen yhden ihmisen yhteydenotto ja sovimme tapaavamme ja sitten toinen ei edes vastaa. Ja mitään ei tapahtunut siinä välillä, hän vain lopetti yhteydenpidon. Aivan samoin kuin muutkin aiemmin. Ilmeisesti en ole ollut sittenkään heidän arvolleen sopivaa seuraa tai jotain.

Olisihan se toisinaan mukavaa kokea kaikkea sellaista, mistä olen jäänyt paitsi aikanaan. Mutta, mustasukkainen ex piti huolen siitäkin, etten päässyt elämään normaalia nuoren elämää aikanaan, en enää sen jälkeen kun tapasimme ja aloimme seurustella. Ja nyt vuosikymmenien jälkeen se onkin liian myöhäistä.

Aikanaan työpaikan ihmiset lopettivat minun kutsumisen heidän vapaa-ajan juttuihin, koska en ikinä päässyt mukaan ja jos joskus lupauduinkin, jouduin exän mahdottoman käytöksen takia perumaan menoni ja viimeistään siinä vaiheessa sitten kun hiukseni oli revitty pitkin lattiaa ja makasin sängyssä potkittuna ja raiskattuna raatona. Siinä ei enää huvittanut lähteä minnekään, ja kuka olisi vahtinut pieniä? Kun he olivat tilanteen nähneet ja olivat itsekin paniikissa. Ja minä pyysin anteeksi, että edes yritin lähteä työpaikan vapaa-ajan juttuihin mukaan, minä lupasin jälleen exälle etten enää koskaan yrittäisi samaa, lähteä viettämään vapaa-aikaa työpaikan ihmistenkään kanssa.

Tunnen päänahassani vieläkin kivun ja tuskan, sekä mietin olisinko voinut tietää sitäkään ennakolta? Jokaisen tuollaisen riidan jälkeen hän sanoi muuttuvansa, anteeksi ei kuitenkaan koskaan pyytänyt, vaan minä olin se, joka pyysin anteeksi ja lupsin, etten tekisi samoin enää koskaan.

Olen itse eron jälkeen eristänyt itseni kotiin, tahtoisin mennä, vaan en kykene. On suuri saavutus käydä jo ihan pelkästään kaupassa. Lähteminen on aina vaikeaa, ahdistaa ja jännittää. Se ei ole mennyt ohi vaikka kuinka olen toivonut.

Olen haaveillut vaikka ja mistä, mutta sitten käytännön mahdottomuudet sekä köyhyys estävät ajattelemasta vain itseäni. Puuhastelen sitten kotona. Teen pieniä juttuja kotona, kuluttaakseni aikaa tai sitten nukun, nukun pois ahdistavia tilanteita, asioita. 

Olen saanut parin villasukkia valmiiksi, viimeksi neuloin sukat useampi vuosi sitten. Vähän kerrallaan, lapsillani kun ei ole ketään, joka heille neuloisi sukkia ja jälleen niistä on huutava pula. Olen opetellut tuijottamaan tv:tä, seuraan sarjaa ja harmittelen jo nyt, kun viimeinen kausi menossa ja en löydä uutta. Olen opetellut lepäämään, silloin kun siltä tuntuu, sanomaan myös ei. jos en oikeasti jaksa. Käyn lenkillä kerran puoleen vuoteen, ja silloinkin on kylmä ja se alkaa suututtamaan minua, inhoan palelua ja sitä kun varpaat jäätyy.

Sitten mietin, kuinka tekisin sitä ja tekisin tätä, jos....Aina löydän sen jonkin esteen omalle tekemiselle ja tuumaan, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin elää ja olla samanlaista elämää 365 päivää vuodessa, olla kotona aina. yksin. Ilman elämää.

Samaa rataa ajatukseni kiertävät vuodesta toiseen, mikään ei ole muuttunut, paitsi oma henkilökohtainen vapaus. Mutta, en osaa, en kykene. Yksin on hirmuisen vaikeaa tehdä yhtään mitään. Joskus tuntuu, kuin tukehtuisin omaan yksinäisyyteeni, päivästä toiseen, viikosta ja vuodesta toiseen yksin.

Ja kun ainoa sosiaalinen kontakti kodin ulkopuolella on äitini, jonka läsnäolo tai pelkkä puhelu saa minut voimaan pahoin, kun aina hänellä on jokin ongelma, hätä joka minun sitten pitää hoitaa, kun hän niin vaatii ja aina tulen vihaiseksi, koska tuo aikuinen ihminen on täysi lapsi, edelleen. Häneltä tulee vaatimuksia minua kohtaan, kuinka minun pitää hänen asioistaan huolehtia. Viimeksi tänään aamulla hään soitti ja mitään hyvää en hänen suustaan kuullut, vain asioita ja huolia joita minun pitäisi alkaa ratkomaan. Asioita, joihin hän tarvitsee tukea minulta, olkapäätä. Onko hän tukenut minua koskaan? Onko hän koskaan auttanut oikeasti? Ei, ikinä en ole saanut olla tarvitseva hänen edessään. Se tarvitsevuus on vain hänen oikeutensa.

Jouluna en tarkoituksella lahjonut sisaruksiani, vain yhden jonka kanssa olemme olleet tekemisissä syksyn aikana. En laittanut sisaruksille edes hyvän joulun toivotuksia. En vain jaksanut, ja eipä sieltäkään mitään kuulunut. Itsenäisyyspäivän kännipuhelu yhden sisarukseni taholta vaikuttaa vieläkin selkärangassa, hän ei todellakaan ymmärrä eikä edes halua ymmärtää sitä, mitä joudun edelleen tänäkin päivänä kokemaan. Puhelussaan hän viimeksi veemäisellä äänensävyllä vain tuumasi, että exäkö se vielä kiusaa ja vaihtoi puheenaiheen muualle, häneen ja aitiimme, ja siihen kuinka en auta äitiä, vaikka pitäisi. Sanoin tuolle, että olen auttanut siitä lähtien kun olen kävelemään oppinut ja en jaksa enää kun pitää kyetä huolehtimaan omastakin perheestä ja ennenkaikkea omista lapsista. Minun on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen ja omat lpaseni menevät kaiken edelle. Tähän tuo känninen sisarus sitten tuumasi, että en auta vai ivallisella äänensävyllään ja lopetin puhelun kohteliaasti.

En tosiaan tiedä, miten ja mistä edes alkaisin omaa elämääni miettimään. Muutoksia on kuitenkin tehtävä,ja nyt se on mahdollista ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olen aikanaan tavannut exän.