Olen ollut hieman pirteämpi, olen oman vointini ottanut tosissani ja todellakin levännyt, sillätavoin toisella tapaa. Siis olen antanut itselleni luvan lepoon.

Olen kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että saan yöni oikeasti nukkua, ja että pidän jokseenkin kiinni aikaisista aamuherätyksistä.

Suoriuduin myös niistä velvotteista, joihin olin jo alkusyksystä itseni luvannut, se on paljon jo se. Ihmisten pariinkaan meneminen ei ole tuntunut niin vaikealta, kuin mitä se oli tuossa hetki sitten ja hyvä niin.

Olen siis ollut jollain lailla masentunut jo ihan pienestä pitäen, joten alakuloinen mieli vain on osa minua, ja nyt kun tiedän siihen enemmän syitä ja että myöhemmätkin jutut minussa on seurausta tietyistä tapahtumista lapsuudessa, osaan olla paljon armollisempi itselleni.

Saan vihdoinkin ymmärtää syitä näille seurauksille, joita itsessäni kannan. Syyllisyyden taakka monissa asioissa on ollut todella vammauttavaa, jos näin voin voimakkaasti sanoa.

Olen kantanut liian paljon taakkaa asioista, jotka eivät ole olleet minun vastuullani, ei minun hallinnassa ja kaiken lisäksi olen oppinut taivasti myös itseni syyllistämään asioista, joista ei pitäisi.

Samaa ns. tuttua juttua lapsuudestani olen vaalinut myös avioliitossa aikanaan. Tai en vaalinut, hyväksynyt monia asioita, joita luulin normaaleiksi asioiksi ihmissuhteessa, koska toinen tiesi paremmin. Suhteen alkuvaiheissa olin jo jäänyt koukkuun, olin myös tavattoman läheisriippuvainen ihminen itse.

Läheisriippuvuutta aikanaan tunnistin itsessäni luettani monta kirjaa asiasta ja opettelin siitä eroon. Samoihin aikoihin sitten muutuin ihmisena enemmän itsenäisemmäksi, ja tottakai se muutos myös ärsytti silloista miestä, tuota kamalaa lasten isää, joka väitti minun tulleen lopullisesti hulluksi, kun olin muuttunut hänen kannaltaan huonompaan suuntaan.

En siis enää ottanut käskyjä vastaan suoralta kädeltä, opin kyseenalaistamaan ja vaatimaan mieheltäkin vastuuta ennenkaikkea hänen omista asioistaan ja suurista puheistaan eritoten. Siitä alkoi tulla sitten yhä enemmän riitoja arkeen, koska en enää hyväksynytkään hänen tapaansa ohjailla ja käskyttää minua kuin palvelijaansa. Aloin kapinoida, vatia, että hän itse tekee niitä asioita, joita käski minun tehdä hänen loikoillessaan sängyssä tai kiillottaessaan autojaan.

Toki muutuin miehen näkökulmasta ja paljon muutuinkin. En enää totellut häntä ja hänen joskus mielipuolisiakin käskyjään. Aloin itse suuttumaan hänen käskytyksestään, erityisesti niinä hetkinä, kun oli jaloissa monta pientä vaippa-ikäistä ja rutiineiden avulla selvisin kodinhoidosta, kuin työssäkäymisestä kuin lasten kaikkinaisista tarpeista miehen nukkuessa tai huvittaessa itseään osallistumatta mitenkään meidän muun perheen arkeen.

Aloin vaatia väsymyksissäni mieheltäkin vastuuta osallistua yhteiseen perhe-elämään ja arjessa läsnä olemiseen. Siitä mies ei pitänyt ollenkaan, huusi minulle kuinka olin tullut hulluksi ja minut pitäisi toiitta pikimmiten hoitoon. Kaikkein suurimpina univajeen sumentamina hetkinä sanoinkin miehelle, että minun pitää pyytää tähän tilanteeseen sitten apua ulkopuolelta, yksin en jaksaisi kovin kauaa, ainakaan samaa tahtia palvella miestä ja hoitaa lapsia. Sanoin useinkin, että lastensuojelusta tulisi ehkä apua, mikäli tekisin ilmoituksen itsestäni.

Sitä en muista, kuinka aina vaan jaksoin, jaksoin ja jaksoin. Samoihin aikoihin mies oli saanut minut täysin eristetyksi kotiini. Minulla ei ollut yhtään ystävää, sisaruksiini oli mies saanut välit poikki ja samoin äitiini, joka oli siis aiemmin ollut joskus apuna arjessa. Olin täysin yksin, mutten ehtinyt surra yksinäisyyttäni, koska pienet lapset pitivät arjessa tiukasti kiinni. Rutiinit pelastivat minut silloin, kun olin täysin uupunut monen lapsen hoitoon, työssäkäyntiin, toiseen työpäivään kotona sekä sitten isoon lapseen, lasten isään, joka kiukutteli kuin kakara jäädessään ilman tikkaria.

Koin jo silloin riittämättömyyttä. en riittänyt miehelle mitenkään päin. Kaikki tein kuten käskettiin, toteutin jokaisen toiveen ja mielihalun, jotta tuo ihminen pysyisi tyytyväisenä edes hetken. Se oli loputon kierre, joka sai minut viimein voimaan pahoin ja ymmärsin, ettei ollut normaalia mieheltä sellainen käytös. Aloin ymmärtämään työkaverien vihjailut miehestäni paremmin, sen ettei avioliittoni ollut mitenkään normaali.

Olin alistunut, jokainen oman tahtoni tai toiveeni ilmaisu tai lasten tarpeiden esille tuominen aiheutti hirveän riidan, jonka seurauksena pyysin aina anteeksi, milloin mitäkin. Asiat kääntyivät aina niin, että minä olinkin syyllinen ennenkaikkea miehen elämään, se alkuperäinen riidan tai siis keskustelun aihe hävisi aina jonnekin. Minä kuulemma aina aloitin riitelyn, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän, että yritin keskustella normaalisti esimerkiksi lasten tarpeista ja myös omistani. Eihän se nyt ollut normaalia, että mies on kotona ja minä en saanut edes vessaan mennä, saati käydä suihkussa tai ylipäänsä mitään hengähdystaukoa en saanut, en ollut ansainnut miehen mielestä. 

Toisinaan yritin käyttää miehen kotona olemista hyväkseni ja pyysin, että saisin kerrankin mennä suihkuun ilman lapsia. Lopputulos oli viimein se, että lasten isä alkoi kiusaamaan lapsia ja minun piti hakea lapset siihen suihkutilaan, koska lapset huusivat kauhuissaan ja kivusta useimmiten isän hellässä huomassa. Ja totta, riitaahan siitäkin tuli, kun raivosin isälle siitä, miten hän kehtaa pahoinpidellä lapsiaan ja kiusata heitä. Minun piti olla aina vahtimassa isää, kun hän oli lasten seurassa. Hän keksi aina jotakin ihan hullua ja usein täysin asiatonta kohtelua ja hän muka vaan leikki lastensa kanssa.

Vessaan en myöskään voinut mennä rauhassa miehen ollessa kotona, hän kävi erikseen avaamassa vessan oven, ja sanoin haluavansa nähdä mitä siellä teen. Sairasta, hän siis jaksoi sängystään nousta avaamaan vessan oven kun tiesi minun olevan siellä tarpeillani muttei jaksanut itse kuitenkaan esim. vaihtaa lapsille vaippaa tai antaa heille ruokaa tai mennä avaamaan ulkoovea tai hakea puhelinta, joka oli jäänyt toiseen huoneeseen. Ja tuo ihminen sitten syytti minua hulluksi ja mielisairaaksi, kun vaadin jokainen kerta omaa rauhaani käydä asioillani ja vielä sairaampi olin miehen mielestä kun aloin tosissani suuttumaan siihen, ettei hän voi tulla avaamaan ovea. Kun muutaman kerran laitoin oven perässäni lukkoon, tämä ihminen rikkoi lukon ja oven kahvan. Ja se taitaa olla vieläkin siellä talossa korjaaamatta?

En päässyt miestä pakoon mihinkään. Olin kuin vanki omassa kodissani. Ja ketään ei saanut kutsua edes vieraisille. Vain jouluna ja lasten syntymäpäivinä sai meille tulla sukulaiset, erikseen jokainen kutsutta. Muuten heilläkään ei ollut mitään asiaa meille. Syntymäpäivinä mies sitten tietenkin esitti rooliaan, kuinka hänen elämänsä on niin raskasta ja minä huusin jokaisesta asiasta hänelle, ja kuinka olin sitä ja tätä miehen mielestä.

Joskus saatoin korjata miehen väittämiä, kärsien siitä sitten illalla pahimmillaan nyrkillä silmässä, hiuksista revittynä sänkyyn ja koko yön valvomisena miehen kuulustellessa ja vaatiessa minulta selityksiä ja lupauksia, etten puhu perheemme asioista kenellekään. Sitten aamuisin hän kruunasi toimintansa minun parin tunnin yöunien jälkeen kuudelta aamulla kaatamalla parisängyn ja tiputtamalla minut ja vieressä nukkuvat pienokaiset lattialle. Ja taas minä huusin kuin rajansiirtäjä ja jälleen mies sai yhden osoituksen siitä, että minä olen se huutaja, olen väsynyt ja kiukkuinen äiti, jonka kanssa ei lasten pitäisi edes olla.

Sairasta, niin sairasta. Ja kaikesta tuollaisesta olen potenut syyllisyyttä, siitä että olen aikanaan huutanut, rähjännyt miehelle, joka teki kaikkea ikävää minulle ja lapsille. Koin syyllisyyttä miehen käytöksestä, luulin, että minä ärsytän niin paljon, että hänellä on todellakin aihetta kaikkiin niihin tekoihin ja puheisiin.

Mutta eihän se niin mene. Olen puolustanut lapsia, olen vahtinut lasten turvallisuutta ja puuttunut isän järjettömiin tekoihin lapsilleen ja olen siis ollut suuri ilonpilaaja.

Olen myös hatarasti yrittänyt puolustaa omaa oikeuttani olemassaolooni siinä perheessä, tuloksetta.

Samaa teen edelleen. puolustan lasteni oikeuksia,, joita isänsä polkee tänäkin päivänä täysin surutta, hän ei kykene ymmärtämään oman toimintansa seurauksia, ei sitä miltä lapsista tuntuu sellainen.

Mutta, nyt ero huomattava, en ole vastuussa isän toimista. En ole myöskään syyllinen isän tekosiin.