Löydän itsestäni pienen palan rauhaa, tyytyväisyyttä,iloa ja jopa onnea. Olen opetellut pysähtymään ja kuulostelemaan omaa sisintäni aina pienen hetken kerrallaan. Saatan istua kotona sohvalla neuloen sukkaa, saatan olla hakemassa tai viemäässä lapsia jonnekin, ottaessani päivätorkkuja. Pysähdyn ja kaivan esiin sen hyvän olon, tunnistan sen ja olen salaa tyytyväinen. Kun en kerro kelleen, se jopa säilyy, kukaan ei tiedä ja ei voi sitä sabotoida, saan sen pienen hetken onnea ja hyvää oloa.

Olen oppinut löytämään itsestäni tuon rauhan, olen opetellut koko syksyn pysähtymään itseni äärelle ja siitä on alkanut muodostua tapa, missä milloinkin olen. Saatan hymyillä kesken kaiken kiireen huomatessani, että hyvä olo pyrkii kuin itsestään pinnalle.

Samaan aikaan kerään pienistä palasista kokoon kuvaa menneestä. Syitä, seurauksia. Olen paljon vastauksia omiin kysymyksiini, näen asiat syyllistämättä koko ajan itse itseäni, ymmärrän etten ole voinut olla kaikkeen syy, syyllinen.

Olen opetellut eroon väärästä vastuusta, joka myös liittyy vahvasti tuohon syyllisyyteen. Minä olen uskonut aivan tosissani olevani lukemattomiin asioihin syyllinen ja olen yrittänyt elää niin, ettei tuota syyllisyyttä tulisi lisää kontolleni. Olen yrittänyt kantaa vastuutani väärässä paikassa, väärin. Mutta, vasta nyt syksyn aikana olen ymmärtänyt senkin, miten olen joutunut exän taholta vuosien manipuloinnin kohteeksi.

Varmasti on paljon asioita edelleen, joissa olen tietyssä luulossa, että jokin asia on niin tai näin, vaikkei se siis niin olisikaan, en itse edes tiedä, mitä kaikkea paskaa minulle on syötetty totuutena exän taholta? Mutta aikanaan sekin selviää, uskon sen.

Oloni onkin ollut paljon parempi sen jälkeen, kun ymmärsin oikealla tavalla oman syyttömyyteni toisen sairauteen, joksi kutsun exän käytöstä muita kohtaan. Edelleen, viimeksi eilen exä kiusasi minua lasten kautta tekstiviestitse.

Meni tunteisiin, raivostuin mutta nyt ymmärrän jopa sen, että omat tunteeni ovat luonnollinen ja normaali reaktio tahalliseen kiusantekoon viattomilla lapsilla. En ole hullu tai mielenvikainen reagoidessani normaalisti toisen kiusaamiseen, tuntiessani raivoa, epätoivoa ja vihaa. Tunteet eivät ole vääriä, sekin on ollut yksi niistä asioista, joihin opin uskomaan, että kaikenlaiset tunteet ovat väärin, ettei niitä saa kokea, ei näyttää mitenkään exän mielestä. Ja jos jotain tunteita esiintyy, se on hulluutta ja mielenvikaisuutta. Mutta eihän se niin olekaan, vaikka olen ollut siinä luulossa, että on väärin tuntea yhtään mitään.

Olen ihmeissäni edelleen omista ristiriidoistani, siitä kuinka olen kaiken tiennyt, mutten ole itseni kohdalla kyennyt toteuttamaan eli lasten kohdalla olen kaikesta huolimatta pyrkinyt toimimaan toisin, kertonut heille mikä on oikein ja normaalia ja sitten en ole omalla kohdalla kyennyt kuitenkaan samaan. Huomaan ristiriidan monissa asioissa jotka jollain lailla koskettavat itseäni mutta mietinkin, että se on sitä vuosien jatkuvan manipuloinnin tulosta kohdallani?

Asioita voi tietää paljonkin, mutta syvällinen ja omakohtainen ymmärrys saa vasta aikaan sen, että jokin muuttuu omassa itsessä. Sitä en osaa selittää mitenkään, kyllähän itse tiesin koko ajan jollin lailla, ettei vika ja syy minussa ole minussa mutta kuitenkin koin olevani syyllinen ja toimin kuten syyllinen tekee, salaa ja peittelee asioita, vain koska pelkäsin itse.

Pelko on edelleen niin syvään juurtunutta, etten tiedä loppuuko koskaan? Tai varmaankin loppuu sitten, kun tiedän että toisen ei kykene vahingoittamaan enää. Viime viikolla koin kauhua, koska olin jo ehtinyt unohtaa eron jälkeisten vuosien exän vainoamisen ja minun elämän ja tekemisten seuraamisen. Viime viikolla sain ikävän muistutuksen, ettei tuo minun seuraaminen olekaan välttämättä loppunut.

Ex oli valehdellut yhdelle lapsistaan olevansa poissa kaupungista ja kuitenkin sama lapsi oli nähnyt isänsä pyörivän kaupungilla, samassa paikassa missä itse olin samaan aikaan ja olimme sopineet tapaamisen tuon lapsen kanssa. Järkytyin ja aloin miettimään niitä tilanteita, joissa olen nähnyt exän, olen kuvitellut aina sen olevan sattumaa tai huonoa tuuria ja hitto kun aloin uudelleen pelkäämään hänen edelleen seuraavan minun tekemisiä ja menemisiä .

Heti eron jälkeen exällä oli tapana käydä myös kodissani, samalla kun lapset olivat muka jotain unohtaneet minun luokseni. Se tuntui todella ikävältä, huomata kuinka paikkoja oli pengottu, kaappeja sotkettu ja lasten vaatteiden ja tavaroiden lähteneen exän kotiin. Samoin on kadunnut vuosien aikana myös esim. joulukoristeet, verhot, jouluvalot ym. Uusiakaan en hanki, olemme vuosi vuodelta yhä pienemmillä koristeilla, tänä syksynä oli kadonnut jouluvalot, en löydä niitä mistään. Sitten exän kodista näen, kuinka hänen ikkunoitaan koristaa minun kotiini hankkimat valot, näen äitini minulle ostamat jouluverhot hänen keittiön ikkunassa jne. Harmittaa suuresti, mutten voi mitään. Samoin mm. yhden lapsen vaatteet menevät isälle, sitten ne palautuvat reikäisinä ja pieninä luokseni, parin vuoden päästä. Olen ajatellut hommata lukot lasten vaatekaappeihin, josko tuo ongelma poistuisi, kun en voi olla kotona vartioimassa koko aikaa.

Uskon vahvasti siihen, että ex on jo teettänyt oman avaimensa meille, siitä avaimesta joka on kadonnut lapsilta, kuten heiltä on avaimet aina kadonneet. Tai sitten kadonneet avaimet on jotenkin päätyneet exän hoiviin. Se ihminen on todella sairas, jo eron jälkeen hän mm. tuli öisin kurkkimaan ikkunoiden takaa, kopisteli oven takana rappurallia kolkottaen ja vahti minua, missä milloinkin olin. Usein laitteli viestiä siitä, etten ollut kotona ja kyseli missä olin, kun auto ei ollut parkkipaikalla ja kotini oli pimeänä. Tästä toiminnasta hän jäi kiinni kerran, kun autoni oli huollossa, ja olin kotona itse, hämärässä miesystävän kanssa ja mitä näinkään ikkunasta? Ex saapui parkkipaikalle, kävi kääntymässä siinä ja tajusin tuolloin, miten hän on seurannut minua tietämättäni, vahtinut menojani.

Nyt jälleen pelkään sitä, kuinka hän saattaa edelleen kytätä minua, ihan kuin hällä ei muuta tekemistä olisi. Mutta lapselleen puhumat valheet sekä outo toiminta kaupungilla sai aikaan minussa muiston tuosta ikävästä seurannasta, jonka luulin loppuneen jo. Mutta ilmeisesti tekee sitä vieläkin mutta hyvin salassa ja ne minun hetkittäiset kohtaamiset eivät valttämättä ole olleet sittenkään sattumaa tai huonoa tuuria, vaan ex edelleen tekee sitä.

Jokunen vuosi vielä, sitten kun lapset ovat jokainen aikuisia pääsen exästä kauas, aion todellakin muuttaa sinne missä olen  turvassa. Vielä en voi, koska lasten elämä täällä, mihin ovat syntyneet, kasvaneet ja juurtuneet. Ei minullakaan ole oikeutta repiä lapsia juuriltaan.