Jouluaatto...

Eilen pienimmät lapset vein isälleen joulun viettoon. Kuten joka toinen joulu edelliset vuodet. Tämä aatto oli kuitenkin poikkeuksellinen, ja pienimmät tulivat meille pariksi tunniksi meille aamusta. Saivat siis kolmet paketinaukajaiset. Ensin meillä, sitten isällään ja sitten vielä isänsä vanhemmilla.

Opin tänään lasteni kautta, mitä on nöyryytys heidän kokemanaan. Yksi lapsista, joka ei ole isänsä hyväksyttyjen ihmisten listalla, ja joka on kuitenkin kärttänyt isänsä hyväksyntää koko ikänsä, koki tänään jälleen isänsä hylkäämisen niin monin eri tavoin, ettei sanat riitä kuvaamaan omia tunteitani lapsen kertoman jälkeen.

Tunti sen jälkeen, kun olin vienyt kaikki saatavilla olevat lapsukaiset isälleen, tuli yhdeltä lapselta viestiä, että häntä ahdistaa ja haluaisi jo tulla pois, että oli virhe mennä isälleen. Itse ajattelin nuoren pettyneen jostakin mutta kuulemani oli ihan hirveää. Se oli alkanut jo ennenkuin nuori oli päässyt ovesta sisään isänsä kotiin.

Ensimmäisenä oli isänsä kommentoinut nuoren itsensä rakastamaa talvitakkia, joka nyt oli samanlainen kuin toisella sisaruksella, sillä joka siis isänsä lempilapsi. Kommentointi isänsä ja hänen vaimonsa suusta oli sitten jatkunut myös ruokapäydässä, jouluaterialla halveksivaan ja arvostelevaan sekä pilkkaavaan sävyyn tuon nuoren asioista. Koulunkäynnin tulokset eivät olleet kelvanneet, koska yhdessä aineessa oli huono numero, muuten on siis hyviä ja kiitettäviä ja olivat siten lytänneet koko syksyn aherruksen lyttyyn. Nuoren mukaan tunnelma ruokapöydässä oli ollut ahdistava ja kireä sekä isän vaimo oli käytöksellään ja puheillaan ilmaissut nuorelle, ettei tämä kuulunut porukkaan ollenkaan. Kamala kokemus nuorelle.

Lahjatilanne oli myös ollut kamala kokemus isän inhokkilapsille. Nuorinta oli ensin isän kodissa nöyryytetty käskemällä lukemaan epäselvät nimet paketeista, kun oli antanut paketin väärälle, siitä oli saanut naurua osakseen ja pilkkaa. Voi pientä, hänellä on itsetunto muutenkin kovin heikko ja sitten vielä omat perheenjäsenet pilkkaavat niinkin tärkeänä päivänä kuin jouluna. No, nuori oli yhden ainoan toiveen esittänyt isälleen, ja toivonut parasta, siis että isä edes sen kykenee hänelle toteuttamaan. Paketissa oli ollut liian suuri vaate, isä oli tuumannut nuorelle, että hän luuli nuoren lihoneen valtavasti syksyn aikana. Nuori kertoi minulle kuinka oli nieleksinyt kyyneleitä isänsä kommentista. Sitten tämä nuori näki, kuinka isä antoi monia suklaarasioita tuolle nuorelle, niitä rasioita, joita siis isä oli itse saanut, kun isällä ei ollut muuta tälle nuorelle. Sen nuori koki inhottavana, kun kesken lahjanjaon isä keksii antaa nimettömät suklaarsiat nuorelle. Tämä nuori katseli kun muut sisarukset saivat useita paketteja, vaimo sai paljon kosmetiikkaa jne .Ja jälleen isä osoitti käytöksellään tälle nuorelle, ettei tämä ole tärkeä, ainakin niin nuori koki isänsä jälleen. Ja eurolla oli isä ja vaimo tilanneet yhteisen lahjan nuorelle, pienen lapsen hygienijutun, jonak jättikin isälleen, koska ei ole enää se 5 vuotias.

Isän lempilapsi sai isän luona kaiken prikulleen, juuri kuten oli toivonut. Muut saivat jotakin sinnepäin. Minun luona pystyin pystyin toteuttamaan yhden toiveen ja sitten pari pientä yllätystä, joista j okainen osasi olla iloinen.

Nuoren kertomus vaan jatkui, isän luona hänen huoneestaan oli tavarat annettu nuoremmille sisaruksille. Isä siis ei välitä näinkään nuoresta ja tämäkin saa vain lisää pettymystä nuoressa aikaan, haluttomuuden mennä enää isälleen. Mummolassa lasten nöyryytys jatkuikin. Muistan millaista se oli jo avioliittomme aikaan ja nyt lapsemme ovat kohteina mummon kurjalle käytökselle, loukkaavalle ja nöyryyttävälle käytökselle.

Mummo oli ensin ruokapäydässä haukkunut yhden ammattiryhmän, sitten oli tätä kyseistä nuorta verrannut tuohon juuri haukkumaansa ammattiryhmään ja uhkaillut, että jos nuori joskus siksi aikoisi, saisi turpiinsa tai jotakin muuta. Sitten oli mummo arvostellut nuorta tämän osallistuessa kahvitteluun ja puhunut ilkeästi tälle. Lahjojen jaossa nuorimman nöyryyttäminen oli jälleen alkanut, jälleen oli koko porukalla naurettu, kun ei epäselvistä kirjoituksista ollut saanut selvää ja moitteitta, ettei osannut lukea. Nuori koko myötähäpeää sekä näki itse, kuinka sairas tuo perhe voikin olla, ei yhtään ihmettele, miksi isänsä on sellainen kuin on. Yksi isän sisaruksista oli arvostellut ja alentanut nuorta tämän omasta tulevasta ammatistaan ja pelotellut nuorta sekä antanut omia kommenttejaan sekä aliarvioinut nuoren kykyjä valitsemastaan ammattialasta, sen nuori koki todella halventavana myös.

Olen niin pahoillani lasteni puolesta, että joutuvat semmoista ikävää käytöstä ja kohtelua sietämään. Nöyryyttäminen ja lyttyynlyöminen on isän perheessä siis ihan normaalia ja yksi tapa muka kasvattaa lasta. Ymmärrän, miksi jokainen lapsista on epävarma oman itsensä suhteen, pelkäävät toisten kanssa vuorovaikutusta sekä sosiaalisia kontakteja, koska ovat oppineet siihen, että he joutuvat aina olemaan tulilinjalla, olemaan arvostelun kohteena.

Illalla sitten nuori tuli takaisin luokseni, hän oli järkyttynyt ja itkuinen. Minun kävi niin sääliksi häntä ja niitä lapsia, jotka siellä isän luona viettävät jouluaan. Ymmärrän, miksi ovat niin kovin aina toivoneet voivansa viettää tärkeät päivät kanssani, ja muutoinkin, yksi lapsi kerrallaan on ihan omakohtaisesti ymmärtänyt, kuka on heidän puolellaan ja kuka heistä välittää aidosti.

Nuoren kanssa sitten vietimme loppuillan kolmistaan, jälkkäreitä syöden sekä sarjaa katsoen. Olimme, nautimme tunnelmasta, ja sitten uni voitti. Edellinen yö meni kinkun paistoa valvoessa ja nuorikin jännitti isänsä tapaamista niin, ettei oikein osaanut nukkua kunnolla. En voi enää pakottaa tai edes kehottaa häntä kohtaamaan vastaavaa, en olisi ikinä arvannut, että saa niin kylmää vettä niskaansa, ja tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta näiden vuosien aikana, kun hän on kyennyt minulle kertomaan kokemuksistaan isänsä kanssa. Ja arvostan häntä suuresti, enää hän ei palannut luokseni vihaisena ja kiukkuisena raivoten ja vetäytyen omaan huoneeseen ihmettelemään omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Hän on oppinut puhumaan kokemuksensa sekä kertomaan myös miltä mikäkin tuntui.

Kävin äitini luona hyvissä ajoin ennen joulua, aatonaatonaattona. Hän ei siis ole soitellut, eikä mitään koko syksyn aikana. Viimeksi kun itse soitti minulle, hän tarvitsi kyytiä rokotukselle. Ja olen käynyt harvakseltaan kylässä ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Hän myös vaikuttaa minuun hyvin negatiivisesti silloin, kun hän on sillä päällä ja sitä on nyt jatkunut koko syksyn, sekä sitten olen halunnut suojella omaa psyykeäni hänen pahaa tekevältä vaikutukselta minuun itseeni.

No, viimeksi käydessämme soitin ennakkoon saadaanko tulla käymään. Puhelimen toisessa päässä oli maistissa oleva mummo, joka ihan ensitöikseen alkoi kertoa, kuinka ei joulun vietosta taida tulla mitään, koska hän on niin kipeä ollut koko viikon. Sitten samaan hengenvetoon kertoi kuinka sisaruksien lapset ovat sairastuneet jne. Ja viimeisimpänä hän sitten sanoi, ettei minun tarvitse hänelle tuoda mitään lahjoja, koska hänoli koko viikon maksanut omia laskujaan ja hänelle ei ollut jäänyt yhtään rahaa. Aiemmin oli siis mainostanut antavansa suureen ääneen kympit jokaiselle lapsenlapselleen ja nyt hänellä ei ollut varaa siihen. Hän ei halunnut muistaa meitä, koska halusi kostaa minulle sen, etten ole käynyt palvelemassa häntä koko syksynä ja tekemässä kuten hän tahtoo. En ole hyppinyt hänen tanssin tahtiin.

Esitys olikin mummolta melkoista, koko viikon oli henkeä ahdistanut öisin, jälkä niin kipeä, ettei pääse kävelemään, mahaa oli koskenut joka päivä sekä ikuinen väsy ja voimattomuus vaivasi ja miljoona muuta taudinoiretta, joihin sitten sanoin, että pitää sinne lääkäriin mennä, jos on noin vaikeaa olla kotona. Mummo on hyvä ja soittaa kyydin sinne lääkäriin ja vien tarvittaessa, jos ei muualta saa kyytiä, mutten jää odottelemaan sinne sitten.

Mummolla olikin siistiä, sisarukseni oli käynyt viikolla siivoushommissa. Muistelin mummolle ääneen, kuinka olin käynyt 10 vuotiaasta asti joka viikko siivoamassa hänen kodissaan ja kerroin, että nykyisin en jaksa enää, että minulla voimat loppu ollut pitkään ja omakin koti pitää jaksaa siivota. Siitä mummo intoutui sitten lisää ja alkoi sen säälin hakemisen sitten oikein tosissaan, hän sanoi olevansa niin huonona lasteni kuullen, että hyvä jos nyt sitten ensivuotta näkee, kun on niin vaikeaa olla. Samaan hengenvetoon alkoi voivotella, kun kukaan ei ollut käynyt tekemässä joulukoristelua hänelle hänn kotiin ja kuusikin oli vielä kaapin perukoilla. Lapseni kuulivat tuon ja he haksahtivat säälintunteeseen, he auttaisivat mielellään siinä hommassa. No, eipä minun auttanut kuin kaivaa kaapista mummon kuusi ja koristeet ja selkäni takana mummo alkoi ohjeistamaan heti, mitä palloja ja mitä koristeita kuuseen laitetaan. Meinasin kilahtaa, olisi perhana ollut tyytyväinen siihen, että sen kuusensa saa siihen olohuoneeseen ja vieläpä koristeltuna. Samalla mummo huokailee ja yrittää vääntää tekoitkua, saadakseen minun säälini häntä kohtaan heräämään. Pysyin lujana ja tiesin hänen esittävän vain saadakseen minut takaisin hallintaansa. Itku ei nyt auttanut näillä markkinoilla, minä en haksahtanut hänen jutuilleen. Toimin toisin. Lpset eivät kuulleet mummonsa kiitosta joulukuusensa koristelusta, vain sen että mummo menee tupakille. Paljon muutakin sanoi, teki ja jätti tekemättä. Se ei vaikuttanut tällä kertaa minuun siinä hetkessä. Itku tulisitten myöhemmin autossa, puristin miesystäväni kättä ajaessanikotiin ja nieleksin kyyneleitä.

Olen tämän syksyn aikana oppinut sanoittamaan näitä tilanteita, näkemään ne sellaisina kuin oikeasti ovat ja olen luvan kanssa näitäkin avannut lapsille, olen opetellut näkemään mikä on normaalia ja mikä ei ole missään tilanteessa normaalia mummon kanssa. Se on helpottanut yös minua ja uskon, että lapsetkin ymmärtävät hieman paremmin omituisia kuvioita, joihin en ole suostunut ja joist mummo sitten suuttunut minulle ja se vaikuttanut myös lasten saamaan kohteluun mummonsa taholta. Olen käynyt lasten kanssa läpi omituisia hetkiä mummon kanssa läpi, kertonut siitä, että olen itse pahoittanut mieleni jostakin hänen sanomisistaan ja teoistaan minua kohtaan ja kertonut, miten olisi normaalisti pitänyt toimia tai tehdä tai sanoa. olen myös sanonut lapsille, ettei mummo itsekään tiedä kuinka hän toimii väärin, ja hänellä ei ole muuta tapaa, että se vain on mummonsa tapa ja minunkin pitää se hyväksyä.

Katkon ihan tosissani nyt niitä rikkaruohoja, jotta lasteni kohdalla katkeaisi sukupolvien yli säilyneitä ja siityneitä huonoja juttuja. En halua, että lapseni kokevat aikuisuudessaan enää niitä samoja kuoppia, joihin olen itse tallannut vain omaa tietämättömyyttäni. Itse olen ollut tietämätön, liian sinisilmäinen ja tyhmän luottavainen. Olen ollut sokea ja olen itsekin luullut monia asioita ja käytöstapoja normaaleiksi jutuiksi, ja aina kun ymmärrän jonkin asian, mitä olen tehnyt väärin olen sen myös pyrkinyt omalla kohdalla normalisoimaan, ja toimimaan oikein ja sitten olen saman pyrkinyt kertomaan myös lapsille, oikomaan heidän jo opittuja virheellisiä juttuja.

Mutta, en äitini sanojen perustella enää alkanut syyllistämään itseäni, en kokenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole halunnut olla hänen kamarineitonsa ja palvelijansa ja sen saman olen myös torpannut lapsiltakin. Olen äitini puolesta kantanut aikuisen vastuun jo kymmenenvuotiaana, ellen siis aikaisemminkin ja enää en jaksa, en halua. Omat voimani on myös rajalliset ja käytän ne oman elämääni mielelläni, omiin lapsiini. Se ei ole väärin.

Siitä olen myös ollut kiitollinen, että olen oppinut oman kokemuksen kautta niin paljon asioita kasvattaessani omia lapsia ja tuo aikuisen vastuu on korostunut jotenkin meillä, minun kohdallani. En ole antanut lasten kantaa arjessa aikuiselle kuuluvaa vastuuta, he ovat saaneet olla lapsia kanssani. Olen ollut heille äiti, aikuinen, vanhempi.

Itselläni ei ole ollut äitiä, ei koskaan. Minä olen ollut aidilleni se äiti, jota hänellä ei ole koskaan ollut. Olen lohduttanut, tukenut, kantanut, kannustanut, tehnyt puolesta, auttanut jne. Kuten äiti tekee lapsilleen. Tänä syksynä tuo on korostunut jotenkin ja olen tajunnut vääristyneen oman äitini ja minun suhteen aivan uudella tavalla. Ymmärsin raskaimman kautta, etten ole koskaan saanut olla lapsi äitini edessä. Minun on pitänyt olla lohduttajana hänelle, tukena ja turvana. Tajusin sen syksyllä, kun itse kamppailin omien tuskieni kanssa, yritin kertoa äidilleni, omalle aidilleni ja salaa toivoin, että hän olisi kyennyt olemaan tukenani raskaassa tilanteessa, vaan ei. Hän hylkäsi jälleen minut. Kuten on tehnyt aina minulle. Kerta toisensa jälkeen.

Tajusin tuon vääristyneen äitilapsisuhteen, kun olen joutunut tukemaan ja kannustamaan omia nuoriani, olemaan heille äiti heidän omissa elämissä, kun he ovat hakeneet minulta turvaa ja tukea. Syksyllä tajusin sen, miten oikeasti olen kantanut hyvin raskasta taakkaa äitini elämästä, kuinka en ole itse saanut itselleni muuta kuin yksinäisyyden, sen,että pärjään yksin, ja jos en pärjää niin, seuraavana päivänä on jälleen uusi päivä ja voin yrittää entistä kovemmin.

Monelta suunnalta olen saanut kantaa raskasta taakkaa niin lasteni kuin äitini perheen elämässä. Olen usein miettinyt sitä, kuinka yksin todella olen j en ole edes pyynnöstäni saanut tukea, vain arvostelua ja moitetta jaksamattomuuteni tähden. Nyt olen oppinut tukemaan hieman itse itseäni, yksinäinen kun olen.