Olen opetellut huomaamaan itsessäni piilevän hyvän olon, sen jälkeen kun ymmärsin että olen kokenut syyllisyyden tunnetta ihan vääristä asioista. Niistä, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.

Ei siis ole minun syytäni toisen käytös, vaikka kymmeniä vuosia luulinkin niin. Uskoin, että jos teen toisin ja taas toisin ja kun muutun sellaiseksi ja vältän sitä ja tätä, tuo toinen ei enää tee samoja asioita. Mutta, eihän se niin ole tai ollut.

En todellakaan ole vastuussa aikuisen ihmisen käytöksestä, en sanoista, en tunteista, en ajattelusta, en teoista. Varsinkaan, kun emme ole edes tekemisissä.

Syyllisyys myös esti minua toimimasta täysin oikein lasteni kohdalla. Kuvittelin typerästi, miten omalla toiminnalla voisin tasoittaa lasten ja isän eloa edes hitusen paremmaksi, siis vältän kaikenlaista yhteenottoa, koska lapset kärsivät siitä, mutta totuus on, että he kärsivät muutenkin, riippumatta siitä mikä minun osuuteni olisi. Se on nyt vuosien aikana nähty.

Jotenkin joudun nyt luottamaan lapsiini, siihen että osaavat kenties suojella itseään tapahtui mitä tapahtui isänsä luona. Itse en ole kuitenkaan syyllinen siihen, mitä siellä isän luona tapahtuu ja ainahan siellä jotain on meneillään. Mutta, en ole vastuussa aikuisen ihmisen elosta.

Vastuuttomuudesta yritän puhua, mutta silti minun ei ole syy, mikäli jollakin lapsista jotakin käy. Jos isän elo käy hankalaksi ja hän päättää toteuttaa uhkauksensa, en voi sille mitään. Hänellä on ollut aikaa hioa suunnitelmiaan jo vuosia pitäen minua myös otteessaan lasten kautta.

Ymmärrän myös, miten oma vääränlainen syyllisyys on pitänyt minua otteessaan niin, etten ole osannut tai kyennyt elämään omaa elämääni, en ole kyennyt rakentamaan sitä siten, miten olisi pitänyt. Olen itse jäänyt jumiin oman elämäni kanssa ja vain kääntänyt kasvoni antaakseni toisen lyödä vielä vähän lujempaa, noin kuvaannollisesti sanoen.

Minun pitäisi nyt opetella ajattelemaan uudella tavalla, sitä olenkin harjoitellut. Olen opetellut ymmärtämään ja tunnistamaan itsessäni sen pienen hyvän olon, nauttimaan siitä siinä hetkessä. Luvan kanssa, ja minun ei tarvitse kokea siitäkään syyllisyyttä, se ei ole keneltään pois, tuo hyvä olo jota koen hetkittäin.

Omaa elämää miettiessä taaksepäin, tajuan ettei sitä ole ollut koskaan. En päässyt muodostamaan ystävyyssuhteita lapsuudessa, en sitten enää avioliitossa. Yritin kovasti, ja aina lopputulos oli exän suuttuminen ja mustasukkaisuus. Sitten tuli lapsia, ja vaikka kuinka yritin käydä salaa exältä perhekerhoissa ja leikkikentällä, tulin siihen tulokseen, ettei ystävyyssuhteita voi enää aikuisiällä rakentaa. En ainakaan minä, jonka kotiin oli kiellettyä kutsua uusia tuttavuuksia ja itse en saanut lähteä tapaamaan myöskään heidän koteihin. Kyllästyin vuosien mittaan sitten siihenkin, että lasten kanssa jouduin käydä tapaamassa tuttuja kahviloissa, lasten kanssa rattaineen kaikkineen. Vaihda nyt siinä sitten kuulumisia, kun ensin olin hikihatussa kotona pukenut ja syöttänyt jne ja kuitenkin minun huomioni meni jokatapauksessa lapsiin. Ja jokainen kerta, kun karkasin näin kodistani ja ex sai tietää, hän kosti sen minulle monin eri tavoin. Ja aina, siis ihan aina nämäkin tutut jaksoivat ihmetellä, kun koskaan vastaa heidän puheluihin, en viesteihin ja kerran sitten kävi itselleni selväksi, ettei puhelimeeni ollut edes tullut viestejä tai puheluita tai olihan ne nyt jälkeenpäin ajatellen tulleet kaikki perille, mutta ex oli poistanut kaiken ennenkuin olin ehtinyt niihin käsiksi.