Olenkohan ollut ihan typerä hyväksyessäni kiltisti kaiken sen, mikä on itseäni kohdannut ja muuttanut minut täysin vieraaksi ihmiseksi myös itselleni?

Muistan aikanaan sen hetken, kun luovuin, kun luovutin ja en jaksanut enää taistella vastaan exän hulluudelle. Olin itse valmis kuolemaan, ei ollut enää väliä millään. Sitä en saata muistaa, kuinka kauan olen tuossa mielentilassa sitten ollut, kuukausia vaiko vuosia ja sitten kun horteesta heräsin, oli ilmeisesti liian myöhäistä. Olin mennyt sisältä rikki.

En muista enää millainen olin ennen exän tuhoisaa vaikutusta minuun. Olinhan juuri rippikoulun käynyt, nuori ja täynnä toivoa tulevasta? Vaiko sittenkin vain jatko-ajalla?

Muistelen itselläni olleen huumoria, sellaista elämänkokemuksen tuomaa synkkää ja mustaa huumoria ja sain ihmiset hyvälle tuulelle. Muistelen saaneeni myös exän usein nauramaan jutuillani. Muistan, miten hän useinkin sanoi, ettei voi luopua minusta, koska saan hänet aina hyvälle tuulelle typerillä jutuillani. Niin, samaa vilahtelee joskus nykyisinkin, saan miesystävän nauramaan, ja itseäni myös naurattaa. Lapsissani huomaan tätä samaa vilahtelevan ajoittain ja en voi olla miettimättä, mihin se on kadonnut? Elämän tuuliin?

Olin täynnä huumoria aikanaan, en muista kunnolla sitä, mutta joskus ajoittain se taipumus on pyrkinyt esiin. Muistelen, että itselläni oli muiden lisäksi hauskaa. Olin sosiaalinen, oikeasti. Haluisinko sitä uudelleen? Arki oli väritettynä mustalla huumorilla hauskaa jopa, niin muistelen. Sosiaalisuus oli itsessäni, luonnostaan ja tänään olen kuin erakko, usein jopa haluan olla yksin, koska en kestä ihmisten parissa ja työni kuitenkin vaatisi sitä, sosiaalisuutta.

Pidin ennen musiikista, pidän nykyisinkin. En vain osaa sisällyttää sitä arkeen, vaikka mahdollisuus siihenkin on, monia mahdollisuuksia. Opituista tavoista on vaikeaa irrottautua, vaikka olenkin tänään vapaa tekemään juuri sitä mitä haluan ja miten haluan. Ilman, että selkäni takana on joku, joka lyttää ja arvostelee tai huutaa ja raivoaa pitämistäni asioista. Se kaikki on iskostunut selkärankaani tiukkaan.

Olen edelleen masentunut, mutta jälleen sillätavoin normaalisti, kuten olen ollut koko ikäni. Syksyllä ymmärsin tuonkin, että olen oppinut elämään masennukseni kanssa, koska muuta ei ole ollut. Se päivä lapsuudessa, jolloin muistan puhaltaneeni niityllä voikukan siemeniä lentoon ja ajatellut niiden olevan surun kukkia, sinä päivänä olen saanut masennuksen seurakseni. Ja tänään tiedän selvän syynkin sille, tiedän myös miksi olen kokenut epämääräisä tunnetiloja pitkin lapsuuttani ja nuoruuttani värittäen sisäisen maailmani hyvin synkäksi paikaksi häpeän ja pelon painaessa maahan.

Olen lapsuudestani kantanut monista asioista syyllisyyttä, väärää syyllisyyttä aikuisten asioista. Pitkin syksyä olen kuitenkin vapautunut siitäkin. On jopa ymmärrettävää, että olen puolisokseni aikanaan vaistomaisesti saanut ihmisen, siis hirviön, joka on tuntunut tutulta ja osannut pitää syyllisyyteni ja pelkoni pinnalla, sehän oli ainoa tuttu ja turvallinen olotila itselleni.

Ja nyt olen kirjaimellisesti hukassa, koska en ole päässyt kehittymään ihmisenä positiiviseen suuntaan ollenkaan. Kehitykseni on ollut aina kohti pohjakosketusta ja sieltä ylös nousua. Paraskin paras on ollut vain nollaviivalla, muttei koskaan yli sen, ei plussan puolella, jos voi noin kuvaannollisesti sanoa.

Olin nuorena liikunnallisesti taitava, se ei koskaan päässyt koululiikuntaa pidemmälle kehittymään. Muistelen miten itse lapsena ja nuorena nautin liikkumisesta ja erityisesti siitä, että opin jotakin uutta. Lastenkodissa en saanut harrastaa mitään, ihmettelen vielä tänäänkin sitä, miksi moni muu sai, mutta me sisarukset emme saaneet, vaikka haluja olisikin ollut. Olisiko tuokin äidin pitänyt huolehtia ja kuskata ilman ajokorttia pyörän tarakalla?  Tänään kiroilen kumartuessani laittamaan talvikenkää jalkaan, kn selkä ei vain taivu mihinkään suuntaan, saati kädet ja olkapäät on niin jumissa, että aamuisin liikkeelle lähtö on työn ja tuskan takana. Liikkuminen on vaikeaa, ja huonoilla kengillä tuskallista, kun kymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalkoja polttaa ja koskee niin vietävästi. Ja sitten liikunnan jälkeen olen monta päivää niin väsynyt, jalat kipeinä ja tärisevinä, ettei hirmuisesti huvita rasittaa itseään, kun kotihommat pitää jaksaa kuitenkin.

Olen aina lukenut, paljon ja erilaista kirjallisuutta. Lapsena luin mm. Agatha Cristienin kirjat, samoin paljon luin Stephen Kingin kirjoja, monia nuorten sarjoja sekä sitten alkaessani odottamaan ensimmäistä lasta luin erään kirjailijan koko tuotannon sekä satunnaisia muita kirjoja. Sitten sekin jäi, vuosien aikana sain kuulla yhä enemmän huutoa lukemisestani, joka ärsytti lasten isää. Eron jälkeen olen uudelleen opetellut lukemaan silloin tällöin, nykyisin en vain saata lukea samantyylisiä kirjoja, kuin nuorena, koska ne muistuttavat useinkin liikaa omista kokemuksistani avioliitossa, en kestä nähdä, kuulla tai lukea enää yhtään semmoista, joka alkaa suorastaan ahdistamaan.

Aikanaan leivoin paljon, ihan omaksi iloksi. Sekin jäi pois, koska leipumukseni menivät exän suuhun aina niin, ettei siitä jäänyt muruakaan muille. Nykyisin en jaksa enää keskittyä ja moni sellainen väkerrys on epäonnistunut ja koen menettäneeni sen hyvän jauhopeukalon, joka oli. Kukkien kanssa sama juttu, tapan jokaisen viherkasvin, joka meille tulee. Huomasin tuossa juuri ennen joulua viimeisenkin vihreän kasvin tekevän kuolemaa ja ennen meillä oli kymmeniä viherkasveja, jotka säilyivät hengissä vuositolkulla.

Ennen olin myös ahkera tekemään käsitöitä, virkkasin pöytäliinoja, sukkia ja jopa neuloin sormikkaita ym. Ex ei voinut sietää sitäkään, että iltaisin istahdin pariksi tunniksi käsitöideni pariin tai lasten nukkuessa päiväunia otin koukun ja langat esiin. Hän kirjaimellisesti huusi suuttuen tuonkin ilon minulta pois. Samoin kuin oman musiikkini, jota hän ei myöskään voinut sietää, kerran hän ex sai minut niin suuttuneeksi, että heitin jokaikisen levyn ja silloin vielä kasetit pois, suoraan roskiin. Radion sentään sain keittöön, mutta sitä piti kuunnella vain kun isäntä ei ollut kotona. Ja autossa liikkuessamme ex määräsi mitä kuunneltiin.

Ennen pyöräilin, yksin ja lasten kanssa. Mutta jossakin vaiheessa avioliittoa pyörästäni alkoi olla kumi tyhjä ja sitten ex myös otti pyörästäni lastenistuimen pois, jotta en pääsisi liikkumaan. En voinut siis koskaan yksin lähteä muutenkaan minnekään, minulla piti olla aina lapset mukana käydessäni vaikka vaan neuvolassa, koskaan en päässyt yksin. Kun olin menossa synnyttämään, jouduin hakemaan äitini paikalle, vaikka ex oli kotona, muttei hän osannut hoitaa lapsia, ei kotia tuolloin. Ja ex käski minun tulla aina seuraavana päivänä kotiin synnytyksestä, koska hän ei pärjännyt isompien lasten kanssa.

Vuosien aikana olen siis itse riitojen seurauksina luopunut paljosta, olen antanut periksi exälle, joka ei voinut sietää mitään mitä tein, edes kotona, edes silloin kun lapset olivat nukkumassa tai myöhemmin kasvaessaan esim. kavereilla leikkimässä, koulussa. Ja vaikka koti olikin kiillotettu miljoonaan kertaan, hän ei silti ollut tyytyväinen mihinkään, ei siihen, että imuroin kotona kolmekin kertaa päivässä, tein ruuan kahdesti päivän aikana, sillä jos en olisi tehnyt, olisi lapset jääneet ilman ruokaa, koska ex ahmi kaiken minkä vain tein välittämättä siitä, oliko lapset syöneet vai ei.

Ennen eroa minulla ei ollut mitään omaa, kaikkea tekemääni ex hallitsi ja manipuloi minua sekä lapsia todella kieroilla tavoilla. Sai minut toimimaan kuten halusi, oli kouluttanut minusta täydellisen orjan, käyttäen hyväksi pelkojani, toiveitani sekä omaa pelottavuuttaan ja todistaen aina tasaisin väliajoin hänen olevan se kuningas, kuten itse monesti minulle sanoi. Olin täysin alistettu, eristetty viimein. Omaan kotiini. Hän rajoitti liikkumistani monin tavoin ja viimein en jaksanut enää yrittää edes.

Kärsin vieläkin kaikenlaisista sisäisistä ristiriidoista, joihin minut ex manipuloi hallitessaan minun elämääni. Tiedän osin ja osin kaikki on vieläkin selkärangassa, en pääse riuhtomaan itseäni irti niistä rajoitteista. En varmaankaan koskaan täysin pääse irti ja eroon, en niinkauan kuin toinen elää ja hengittää tyytyväisenä omaan eloonsa?

Koen olevani ihmisenä täysin tuhottu, minuuteni on tuhoutunut, en itsekään tiedä enää kuka, mikä tai millainen olen tai edes sitä, mitä haluaisin? Tyhjän päälle on kovin vaikeaa mitään rakentaa, varsinkin kun en oikein saa mistään palautetta itsestäni. Olen kuin sokea, joka hapuilee pimeässä etsien jotakin, mihin tarttua, vieläkin vuosienkin jälkeen erosta.

Vaikka kuinka tiedän olevani vapaa, olen silti sidottuna. Elämäni voisi olla toisenlaista, täysipainoista ja vapaata. Mutta se ei ole. Ex on onnistunut tuhoamaan minut täysin, olen pelkkä ihmisraunio, yritän vain selviytyä hetkestä toiseen ja kärsin seurauksista.

Tiedän, ettei niin pitäisi olla, mutta minulla ei ole minkäänlaista keinoa siihen, että pääsisin takaisin siihen pisteeseen, mikä olen joskus ollut. Minulla ei ole voimia alkaa tekemään sitä työtä, minkä se vaatisi, ei ennen kuin lapseni ovat jokseenkin turvassa. Kaikki oma energia menee tälläkin hetkelllä lasten hyvinvoinnin varmistamiseen. Omani kustannuksella.