Aikainen herätys, onneksi jälleen yksi homma pois alta. Olikin melkoisen mielenkiintoinen kokemuksena, ja olen todella iloinen siitä, että uskaltauduin mukaan.

Olen miettinyt paljon itseäni viimeaikoina, sitä miksi minusta on tullut tämmöinen kuin nyt olen. Pelkään ja ahdistun sosiaalisia tilanteita ja jo pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin ja sitten kuitenkin jostain revin sen tarvittavan rohkeuden, jotta pääsen liikkeelle.

Minussa on niin paljon rikki, sen tajuaminen tuntuu kovin surulliselta ja sitten kuitenkin toisinaan joskus jopa toiveikkaalta.

Olen viimeaikoina surrut hiljaisesti omaa mennyttä elämääni, suruun ei ole ollut aikaisemmin tilaa itsessäni. Nyt on sen aika, en muutoin pääse elämässäni eteenpäin.

Olen myös saanut uutta tietoa lapsuudestani, siitä mustasta aukosta, joka täytti mieleni ja jonka vuoksi olen kokenut selittämättömiä häpeän, surun tunteita ja sekä miksi olen kokenut koko ikäni mm. tarvetta salailla asioita. Tajuan myöskin pelkoni ja samanlaisina toistuvat painajaisuneni lapsuudesta paremmin.

Nyt voin sanoa kokeneeni jotakin hyvin traumaattista jo kaksi vuotiaana. Minulla on ollut pitkin lapsuutta sekä myöhemmin omituinen mielikuva eräästä illasta, kokemus on jäänyt hyvin vahvana mieleeni muistikuvina ja olen pitkään luullut niitä muistikuvia vain omaksi mielikuvitukseksi, jota se ei kuitenkaan ole ollut, vaan täyttä totta.

Kesällä jokin muistutti minua tuosta lapsuuden mielikuvasta ja puhuin asiasta myös miesystävälleni ja nyt muutama viikko sitten sain varmistuksen asiaan, että mielikuvani ei ole ollut lapsen mielikuvitusta, vaan ihan totta. Lehtileike ja uutinen varmisti asian, jonka olen tiennyt omalla kokemuksella todeksi, mutta esimerkiksi äitini ei ole suostunut puhumaan asiasta kanssani, vaikka olenkin yrittänyt häneltä kysyä monesti asiaa. Hän edelleen kieltää minulta omat muistikuvani, mutta tiedän myös sen, ettei kaksivuotias voi kuvitella mitään sellaista, mitä ei ole itse kokenut tai nähnyt.

Kuitenkin, tuon tapahtuman jälkeen lapsuuteni muistikuvat ovat olleet hajanaisia, piiossa ja ainoa tunne, jonka muistan häpeä ja pelko. Nyt ymmärrän itseäni todella paljon paremmin ja ymmärrän lapsuuttanikin hieman enemmän. Olen turhaan kantanut taakkaa,sellaista joka ei ole minun syytäni missään tapauksessa, olen kantanut taakkaa, syyllisyyttä, jota kukaan aikuinen ei lapsuudessani ottanut minulta pois, todennäköisesti on vain sanonut minulle, etten saa asiasta puhua kenellekään, pitää olla hiljaa. Olen kantanut hiljaa äitini syyllisyyden tuntoa, sekä sen ihmisen syyllisyyden tuntoa, jonka hoivissa olen tuolloin ollut, hänkään ei tosin voinut ennelta aavistaa tapahtumia.. joiden silminnäkijäksi ja kokijaksi tosiaan jouduin.

Äitini ensimmäiset sanat minulle oli tuosta tapahtumasta, ettei hän usko minun nähneen tai kokeneen mitään. Pari lisäkysymystä ja kyllä, olinkin ollut hoidossa eräällä toisella ihmisellä, joka oli taas laittanut minut hoitoon toisaalle ja siellä sitten tapahtui kauhea onnettomuus, josta mielikuvat ovat säilyneet tähän päivään asti ja nyt todellakin tiedän lehtiartikkelin perustella, että se kaikki on totta. Pääsen itse vapautumaan syyllisyydestä, häpeästä lapsuuteni kanssa.

Olen niin kiitollinen siitä, että tuo lehtiartikkeli löytyi, en keksinyt asiaa siis omasta päästäni. Mielikuvani ovat aito kokemus, ja minua on todennäköisesti kielletty puhumasta asiasta kenellekään. Minuthan on ollut jonkun pakko löytää harhailemasta jostakin, mutta muistikuvani päättyy juuri siihen, kun ovi takanani loksahtaa kiinni ja ympärillä on hiljaisuus ja pimeys rappukäytävässä sekä pelko.

Ymmärrän nyt myös niitä omituisia pelkoja, tuntemuksia joita koin aina sen saman kerrostalon läheisyydessä, kun muistan karttaneeni sitä taloa kuin ruttoa ja kieltäytyneeni menemästä edes sen lähelle. Totuus selviää aina, tämäkin on jo niin mones kerta, kun saan tietää totuuden ja olen kiitollinen siitä.

Voin erittäin hyvällä syyllä sanoa kärsineeni koko ikäni. Kärsimys on alkanut varhain kohdallani. Ja on todellakin ihme, että olen vielä järjissäni kaiken elämän jälkeen.