Eilinen ymmärrys siitä, etten todellakaan ole vastuussa exän teoista, tekemättä jättämisistä toi minulle uudenlaisen helpotuksen tunteen, vapautumisen jostakin.

Olen tätä nyt mutustellut ja hymy hiipii väkisinkin suupieliin. Ymmärrän itseäni ja sitä, miksi olen kokenut olevani vastuussa exän teoista, ymmärrän nyt pelkoni siitä, mitä hän tekee lapsilleen.

Kosto on totta exän mielessä, vaikkei hän sitä edes tietoisesti  välttämättä teekään. Hän kostaa lapsille edelleen ikävillä tavoilla, mutta se ei ole minun vastuullani.

Tällä hetkellä tiedän, että lapset tietävät jo niin paljon omien kokemustensa kautta siitä, mikä on oikein mikä väärin, että osaavat jo itsekin punnita asioita ja tilanteita. Tähän asti olen joutunut niin varomaan ärsyttämästä exää, koska lapset ovat kärsineet. Nyt lapset ovat sen verran isoja jo, että osaavat ehkä vähän paremmin suojella itseään isänsä manipuloinnilta ja vihalta.

Totta sekin, että lasten isän tunne-elämä on pikkupojan tasoa, ja siitä tuskin koskaan kasvaa sen aikuisemmaksi. Se kaikki viha ja raivo on vain pienen pojan uhmaikää, joka on jäänyt päälle. Uhmaikäinen tosiaan haluaa hallita kaikkea ympärillä olevaa, opettelee hallitsemaan itseään ja tunteitaan. Jostain syystä se käytös on jäänyt päälle tuolla ihmisellä.

Katseeni kohdistuu tässä kohtaa exän äitiin. Hän on hyvin hallitseva persoona neljän seinän sisällä. Ymmärrän nyt myös exän isän puhumattomuuden kenellekään. Tämä exän äiti on se narsistinen persoona, joka on käytöksellään saanut puolisonsa täysin mykäksi. Ihan kuten itselleni kävi avioliiton aikana, kun en itse kestänyt exän jatkuvaa haukkumista ja moitteita jokaisesta sanastani lapsille tai muille ihmisille.

Itse haluan katkaista niin oman sukuni kuin lasten isän suvun negatiiviset mallit ja tiedostamattomat kuormitustekijät omien lasteni kohdalla. Heillä on hyvä elämä edessään ja heidän tulee saada mahdollisuus normaaliin elämään, normaaliin tunne-elämään sekä kaikkeen siihen mistä me vanhempina olemme jääneet osattomiksi. Tämä on niin suuri ahaa-elämys myös, ja nyt osaan sen jopa sanoittaa jotenkin järkevästi.

En halua siirtää enää yhtään enempää historian ja kahden suvun ongelmien kuormittavan lasteni elämää, syyttömiä he ovat ja heillä on oikeus saada mahdollisuus tasapainoiseen elämään riippumatta sukunsa historiasta.

Myös minulla oikeus elää elämääni jatkossa tasapainoisesti, ilman että olen vastuussa läheisten aikuisten elämästä. En ole vastuussa kuin omastani ja lasten elämästä siihen asti, kunnes he osaavat kantaa oman vastuunsa aikuistuessaan. Vanhemmuudessa yksi tehtävä onkin tulla tarpeettomaksi. Se on kaiken perusta. Että voin luottaa omiin lapsiini, että he osaavat kantaa vastuunsa omassa elämässään.

Ihmisen on niin helppoa etsiä se syntipukki, syyttää aina toista jopa omista ongelmistaan. Olinhan itsekin syy ja syntipukki exälle kaksi vuosikymmentä ja olen usein sitä edelleen, vaikkemme ole olleet minkäänlaisissa tekemisissä vuosiin, ellei olematonta yhteydenpitoa lasten asioiden hoidon yrittämisessä lasketa lukuun.

Jos ja kun ex käyttäytyy huonosti vaikka lapsiaan kohtaan, se ei todellakaan ole minun syyni, ei minun ongelmani. En voi kuin tehdä lasteni eteen sen, minkä kykenen äitinä tekemään tukemaan ja auttamaan arjessa, mutta exän ongelmat eivät ole minun vikaani, ei lähtöisin minusta tai tekemisistäni.

Ei ole minun ongelma, jos hän tulee vihaiseksi kuullessaan minusta hyviä asioita, ei ole minun asiani miten hän reagoi kuulemiinsa tietoihin minusta. Hän on ihan itse vastuussa omasta itsestään.