Oho, on mennyt hirmuisen monta vuotta käsittää, etten ole vastuussa toisen ihmisen(hirviön) käytöksestä!

Siis, what? Vaikka tekisin mitä, vaikka sanoisin mitä, ja toinen tekee jotakin, en ole vastuussa siitä!

Olen yrittänyt kantaa vastuuta, jälleen ihan väärässä paikassa, väärinpäin. En todellakaan ole vastuussa aikuisen ihmisen sanomisista, teoista, tekemättä jättämisistä. En ole vastuussa.

Niin, olen ollut kyllä. Olen ollut tahtomattani, olen kasvanut siihen niiden hirveiden avioliittovuosien aikana. Opin olemaan vastuussa kaikesta mitä toinen keksi ikinä tehdä, sanoa. Jokainen juttu oli minun syytä, minun vikaa ja minun kantaa seuraukset, olin oikeasti syypää tai en ollut.

Tämä on niin perustavaa laatua oleva havainto, jota en ole kyennyt käsittämään mitenkään päin.

Syyllisyyteni on pitänyt minut otteessaan ja olen koko ajan kokenut, että on minun vastuullani esimerkiksi se, että jos ex tekee lapsilleen jotakin, jos minä olen onnistunut ärsyttämään häntä jollainlailla ja sitten hän kostaa sen lapsilleen jotenkin.

Mutta, olen ollut todella typerä ainakin sen suhteen, että kun emme ole missään yhteyksissä toistemme kanssa, niin ei hänellä ole kuin omat mielikuvansa, luulonsa ja vääristellyt ajatuksensa. Minä en ole todellakaan niistä milläänlailla vastuussa, ei ole lapsetkaan.

Se ei ole minun ongelmani, jos toisen maailma on vajaa, väärä ja perustuu olettamuksiin ja valheisiin jne. Ja mikä parasta, minun ei tarvitse välittää pätkän vertaa siitä, mitä toinen ajattelee. Minulle riittää pelkkä yksinkertainen totuus. minänhän se itse elän omaa elämääni ja exällä ei ole todellista tietoa siitä. Vain olettmuksensa ja luulonsa ja kuvitelmansa.

Tiedän, ettei ex voi esimerkiksi sietää minkäänlaista iloa tai onnea toisilla ihmisillä. Tämän tiedon kanssa olen elänyt, olen jotenkin pyrkinyt edelleen varomasta, ettei ex saa tietää, koska tiedän hänen suuttuvan ja kostavan lapsilleen senkin. Joten olen näin ajatellen pyrkinyt suojelemaan lapsia itseni kustannuksella, olen halunnut olla ärsyttämättä exää millään tietämälläni tavalla, ettei lapset kärsi tai kärsimys olisi heillä mahdollisimman pientä. Mutta olen tehnyt niin väärin tuon ajattelumallin kanssa.

Mitä sitten, jos ex ärsyyntyy? Saan todellakin elää omaa elämääni välittämästä exästä. Kovin montaa kertaa lapset eivät kestä sitä isänsä häijyilyä, kiusantekoa heitä kohtaan, ja voin viheltää sitten tämän isän ikävän pelin poikki?

Vapaus, ilo, hauskuus, niitä se ex vihasi yli kaiken. Ilonpito, hauskuus. Ja niitä lähden vähän kerrallaan opettelemaan, ehkä. Siitä on niin pitkä aika, kun olen päässyt, sallinut itselleni hauskanpidon, etten enää edes muista mitä se on.