Joskus tunnen, kuinka kantaisin liikaa ja liian paljon harteillani taakkaa, jota en vain saa pois. Liikaa sellaista, jolle en itse voi mitään, on vain siedettävä.

En ole kovin paljoa kyennyt käsittelemään omia tunteitani, en ainakaan kovin tietoisesti, koska ne vain ovat. Pari vuotta ennen eroa ymmärsin omaksi kauhukseni, että olin kadottanut kaikki tunteeni, en kyennyt silloin edes kokemaan vihaa, paitsi kun ex sai minut raivon valtaan omilla puheillaan. Hän tahallaan teki ihan kaikkensa, että suuttuisin ja hän voisi sitten sanoa minua hulluksi raivopääksi, joka on vaarallinen perheelle. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut, vaikka onnistuikin aiheuttamaan suurta raivoa minussa.

On ihan käsittämätöntä, miten ihminen kykenee sellaiseen toimintaan, tietoisesti ja täysin suunnitelmallisesti, kuten ex minua kohtaan.

Olen erittäin surullinen ymmärtäessäni menetetyn elämäni exän kanssa. Samalla kuitenkin yritän olla itselleni armollinen ,en tiennyt, en ymmärtänyt. Olen surullinen itsestäni, menetetystä osasta itseäni, kun en vielä tänä päivänä tiedä kuka tai mikä olen .Ikäänkuin minusta olisi poispyyhitty kaikki persoonallinen, kaikki sisäinen ja silloin aikanaan jopa tunteet.

Ahdistukseni, se epämääräinen olo rinnassa on samaa luokkaa jälleen kuin silloin eron aikoihin, ellei jopa suurempaa.  Oikeastaan jokaisessa asiassa samat asiat on tulleet takaisin kuin silloin. Keväinen episodi näköjään sai minut vajoamaan näihin synkkiin syövereihin, tuoden samalla muistoja menneestä. Niitä, joiden olemassaoloa en ole halunnut muistaa.

Eilen välähti yksi muisto menneestä elämästä. Muistin sen hetken, kun tajusin eräänä päivänä, etten tuntenut enää mitään, minusta oli tullut kylmä kuin kivi, yhtä kivikova. Eron aikoihin nuo tunteet palasivat, liian voimakkaina kestää, ja en tiedä mitä sitten on tapahtunut, paitsi sen, että tunteet jälleen katosivat. Sitten niitä tunteita on tipahdellut vuosien aikana, yksi kerrallaan takaisin. Kesällä kykenin olemaan jopa onnellinen, sen pienen hetken ja sitten romahdin totaalisesti. Yleensä nuo hetkelliset romahdukset on tulleet exän tekemisten vuoksi, olen kuitenkin päässyt niistä muutamissa päivissä, kasannut itseni.

Nyt en ole kuitenkaan kyennyt enää edes kasaamaan itseäni, olo on mennyt koko ajan vain huonompaan suuntaan, niin että olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen. Ja en jaksa edes yrittää mitään, tuntuu kuin koko elämä olisi minua vastaan, jokaisessa asiassa ihan tässä arjessa jo. Olen herkillä, tiedän tämän olevan masennusta, joka alkoi jo keväällä.

Olen hukassa itseni kanssa, enkä tiedä itsekään miten selviän. Jokainen päivä tuntuu kidutukselta, rangaistukselta elää ja olla tässä hetkessä. Näin siis kun olen yksin. Lasten kanssa tämä unohtuu, keskityn heihin täysin ja olen jokseenkin oma itseni, sillä erotuksella etten oikein jaksa mitään, olen siis kovin väsynyt.

On ristiriitaisia asioita, uten se, että kaipaan ihmisten pariin, mutten kykene. Kaipaan työtä, mutten kykene. Kaipaan enstistä pärisuhdetta, mutten kykene. Kaipaan sitä vähäistä tekemisen iloa, mutten kykene.

Suren, pelkään, ja toivoisin voivani iloita. Viha näyttää kumpuavan uudelleen. Kaikki tunteet, tuntuu kuin kuolisin niiden tullessa voimalla ja yhtäaikaa. Ei minulla ollut tilaisuutta käsitellä normaalisti eroa, ei eroa ihmisestä, eikä mitään muutakaan. Katse piti pitää kokoajan käsillä olevassa hetkessä ja lapsissa ja heidän hyvinvoinnissaan.

Ja nyt sen aika on, surra mennyttä, tajuta hyvin voimallisesti oman elämän olleen vain teatteria, jonka käsikirjoituksesta ei ollut itsellä mitään tietoa. Ajelin äsken äitini luota, hän aamulla jälleen aavisti minulla olevan tänään omaa menoa ja jotenkin aina juuri onnistuu sinä päivänä ja parhaimmillaan sinä hetkenä soittamaan ja itkemään, kun kukaan ei ole käynyt hänen luonaan ja kauppaan ja apteekkiin pitää päästä ja kuinka se ja sekin on jättänyt käymättä jne. Niin, mihin jäinkään? Niin, ymmärsin exän ja minun suhteen alkuaikojenkin hurman olleen teatteria exän taholta, johon minä lankesin, johon uskoin. Samalla aavistaen hänellä olleen sormensa pelissä tullessani jätetyksi silloisen ensimmäisen poikaystäväni toimesta. Ja kuinka tämä ex ikäänkuin saapui prinssinä vikittelemään ja vokottelemaan ja hurmaamaan minua. Ja menin lankaan, astuin syöttiin. Ja nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki se oli vain exän näytelmää, sairasta leikkiä minulla. En juuri nyt enää usko hänellä olleen mitään rakkauden tunteita minua kohtaan, hän vain osasi esittää taitavasti ja hurmata.

Joudun siis tavallaan suremaan uudelleen, myös menetystä jonka koin sen ensimmäisen poikaystävän taholta. Hänen käytöksensä silloin oli niin outoa, niin kummallista ja eräänä päivänä vain ilmestyi eteeni kaverini kanssa ja kertoi seurustelevansa. Nyt tiedän, että exällä oli tuossa sormensa pelissä. Hän oli päättänyt saalistaa minut, keinolla millä hyvänsä ja todennäköisesti oli puhunut minusta jotakin silloiselle poikaystävälle ja saanut nne kaksi yhteen. No tuosta olen yli päässyt, se nuoruutta ja tuollaiset kuuluvat asiaan, mutta sitä en ole ymmärtänyt, että ex olisi ollut kaiken takana tullen sitten pelastajana paikalle, lohduttamaan jätettyä ja paikkaamaan sydämen särkymistä.

Tajusin, miten olin vain exälle saalis jolla voi leikkiä mielensä mukaan. Ilman, että hällä aitoja tunteita olikaan. Järkytys. Tähän asti olen luullut, että alkuun oli tunteet molemminpuolista, mutta niin ei ollut. Hän ei koskaan ole kyennyt tunteisiin.

Entä sitten se ns. viha? Mitä se on ollut? Onko sekin ollut vain näytelmää tai se raivo? Onko sekään ollut totta?

Mikään ei ollut parisuhteessa aitoa, ei totta. Exän puolelta kaikki on ollut vain hänen omaa sairasta peliään, leikkimistä saaliilla. Niin se oli.

En ole ymmärtänyt surra menetyksiä, ei ole ollut tilaisuutta siihen. Joko nyt saan? Saanhan? Ilman tehtyä surutyötä ei voi päästää irti.