Jälleen on oma olo helpottanut, hetkeksi varmaankin.

Se sietämätön ahdistus antoi periksi, ja kyllä teinkin töitä sen eteen. Keskityin siihen tunteeseen, mietin mistä se on lähtöisin, miksi se oli siinä sellaisena möykkynä rinnassa. Samaan aikaan olen tehnyt omaa suruani pois, surua kaikesta elämättömästä elämästä. Kaikesta siitä normaalista, mikä on itseni kohdalla jäänyt pois, ennenkaikkea olen myös surrut myös oman illuusioni rikkoutumisesta seurannutta surua. Minua ei rakastettu, vaikka niin luulin.

Olen surrut uudelleen myös sitä totuutta, ettei äitini koskaan ole kyennyt rakastamaan minua minuna itsenäni. Hänkin on hyväksynyt minut vain minun tekojeni kautta hänelle. Eli olen joutunut ostamaan häneltä hyväksynnän. Rakkaudesta en voi puhua hänenkään kohdalla. Ja sitten se hylkääminen, jokainen kerta kun olen häneltä yrittänyt tukea hakea, kuten lapsi hakee vanhemmaltaan, on hän hyljännyt minut, mitätöinyt minun tunteeni, minun ongelmani, väistänyt ja siirtänyt puheen aina toisaalle. Tämän ymmärtäminen on satuttanut.

Olen surrut omaa tyhmyyttäni, joka on tosin myös suojannut minua monelta muulta asialta. Kun jotain ei tiedä, se ei voi satuttaa. Kuten se, etten ole tunnistanut aikanaan lapsuudessa edes koulukiusaamista minua kohtaan. Koin tuolloinkin vain epämääräistä pahaa oloa toisten sanomisista, yksin jäämisestä, kuuntelin kiltisti toisten arvostelua minun elämästä, ulkonäöstä, vaatteista jne. Eli ihan kaikesta.

Ja sitten en tietenkään vuosiin edes ymmärtänyt, miten exä kiusasi minua aivan samoin, se oli minulle opittua normaalia, että toiselle saa puhua miten huvittaa ja siitä ei saa harmistua. Niin olin oppinut kasvatuslaitoksessa. Että piti alistua sietämään kurjaa kohtelua, koska se on normaalia elämää. Se on se oppi, mikä on mennyt hyvin perille. Alistua isompien ja vahvempien tahdon alle ja siitä ei saa edes kokea pahoinvointia, se on väärin. Pitää sietää kaikki se paska, mitä muut sinulle tekevät tai kohtelevat.

Sitten sitä samaa kiusantekoa pidin normaalina myös parisuhteessa. Mistä olisin voinut tietää? No en mistään. Kun ei ollut omaa kokemusta siitä normaalista missään määrin.

Olen surrut menetettyjä asioita elämässäni, niitä ihan tavallisia asioita. Kuten ihmissuhteita, normaalia avioliittoa, työkykyä, elämää kaikin puolin.

Aikanaan oli tahto, senkin ex mursi minusta. Aikanaan oli toivo, toiveet. nekin ex sai pois minusta. Aikanaan uskoin, parempaan huomiseen.

Kaikki on poissa. Minusta ei ole jäljellä enää mitään. Suren menetettyä itseäni, ihmisenä. Olen kuin tyhjä kuori, joka leijuu tuulessa, vailla määränpäätä, vailla mitään.

Suren lasteni kohtaloa, kovaa elämänkoulua jossa ovat joutuneet elämään. Tosin he ovat kouliintuneita, selviävät elämän vastoinkäymisistä paremmin kuin ikätoverinsa, heidän onnistumisensa ja ilonsa on sitäkin suurempaa, pienimmistäkin asioista, jotka toisille eivät ole mitään. Itsestäänselvyyksiä ei ole lasteni elämässä, mikään ei ole varmaa, kuin epävarmuus jokainen päivä. Se kasvattaa, koulii elämään.

Olen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka nousee lasteni suupieliin, olen kiitollinen jokaisesta välähdyksestä silmissä, pilkahduksesta joka osuu omaan katseeseen. Olen kiitollinen jokaisesta sanasta, joka huokuu lasteni suusta, kun he kaikesta huolimatta joskus kokevat hetkittäin olevansa onnellisia.

Elämään kuuluu ilot ja surut. Se on normaalia. Itse en ole koskaan päässyt kumpaakaan tekemään kunnolla, koskaan. En ole voinut kiljahdella riemusta, en ole myöskään koskaan saanut lupaa surra. Minua on ajettu aina johonkin omituiseen muottiin, missä tunteet eivät ole hyväksyttyjä. Ja niitä ei ole ollut lupa missään nimessä näyttää ulospäin. Sekin on kasvatuslaitoksen ansioita se. Alistuminen sekä tunteettomuus olivat kova sana kasvatuslaitoksessa. Elämä helpotti siinä vaiheessa, kun tuon ymmärsi. Ettet näytä, ettet kerro miltä tuntuu ja alistut kaikkeen mahdolliseen.

Paljon aina olen kuullut puhuttavan siitä, miten pitäisi osata tuntea, mutta mitä kun tunteesi olet joutunut salaamaan selvitäksesi elämässä?

Olen väsynyt kaikkeen tähän, moni asia on vetänyt mielen matalaksi ja saan olla väsynyt, saan elää mieli matalalla. Se ei ole keneltäkään pois, jos suren menetettyä elämääni. Aina sanotaan, että pitää surut pitää surra, itkut itkeä. Ja sitten kun niin tekee, sekin tuntuu jotenkin väärältä.