Kilahtelua en olekaan kokenut itsessäni vuosiin. Nyt olen kaksi kertaa kilahtanut pakollisen exän tapaamisen jälkeen. Eli, vieläkin exän sanomiset, loukkaamiset ja valheet jäytävät sisintäni. En edelleenkään kestä, en osaa ohittaa sanomisia olan kohautuksella, vaan aina ja jokainen kerta seuraukset on minulle kovin tuhoisat.

Yhtenä iltana tilanne oli kovin omituinen lasten kanssa, kilahdin. Se oli kuin jokin automaattinen reaktio, tunnistin sen siinä samantien ja tunnistin myös sen, että lasten kanssa tuli eteen tilanne, jollaisessa siis olin ja elin vuosikymmenet exän kanssa. Reaktioni tuli siis suoraan selkärangasta, automaattisesti opittuna tapana. Ja se tulee esiin silloin, kun olen joutunut kohtaamaan fyysisesti exän, joutunut kuuntelemaan hänen herjauksiaan, luulojaan ja olettamuksiaan ja valheitaan ja kun sitten minussa tapahtuu uudelleen se jokin, vajoan sinne jonnekin vain selviytymään hetkistä, kun päässäni soi exän sanat, pelko iskee tajutessani exän edelleen toimivan samoin kuin aina ennenkin, kun ymmärrän aina vain uudelleen, että selvisin hengissä hänestä, kun tajuan, että lapset ovat vielä hengissä ja se kamala syyllisyys kaikesta kaikkeen.

Kun lamaannun, en kykene toimimaan enää, kun teen sitten jotakin, tekeminen ei tule enää tietoisen mielen kautta, vaan suoraan selkärangasta ja pakon sanelemana. Ja tuohon yhtälöön kuuluu sitten se reagoiminen normaaleihin asioihin epänormaalilla tavalla. Juuri samoin kuin ollessani avioliitossa, ex osasi vedellä oikeista naruista ja sai minut raivostumaan, suuttumaan perinpohjin ja sitten hänellä oli jälleen yksi ase käyttää minua vastaan. Hän asetti yleensä kaikenlaisia ehtoja, lupaili asioita, jotka eivät sitten kuitenkaan toteutuneet vaan niistäkin syytti minua, minun vikaa, minun syytä kaikki.

Exän kanssa tilanteet oli jo avioliitossa aivan järkyttävän sairaita, traumatisoivia ja ei pelkästään minulle vaan myös lapsille. Ja nyt kun tasapaino on heilahtanut, minä myös reagoin, palaan automaattisesti niihin selviytymiskeinoihin, joita minulla silloin vuosia sitten oli niissä järjettömissä tilanteissa exän kanssa. Kun oli ristiriita toinen toisensa perään, llkuperäinen aihe hävinnyt ja sain itse niskaani vain syytöksiä siitä, että minun piti muuttua ja tehdä exälle mieliksi ja sekään riittänyt. Ei riittänyt exälle se, että muutuin sellaiseksi kuin hän halusi, tein kaiken kuten x halusi, toisin sanoen, en ollut pahimmaan edes olemassa hänelle. Ja silti se ei riittänyt. Hän useinkin uhkasi tappaa minut, jos sitä itse tekisi itselleni ja sitten puhui kylillä ja sukulaisilleen, miten olen itsetuhoinen ja hän on huolissaan.

Vasta nyt vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, että se omituinen käytös exältä oli manipulointia minua kohtaan. Ei pelkkää kiusantekoa, vaan myös hyvin julmaa manipulointia kaiken muun paskan ohella.

Tapaamisemme jälkeen sain hurjan päänsärkukohtauksen, joka kesti kolme päivää. Voin pahoin ja olin todella väsynyt. Sitten iski se lamaannus, en kyennyt yhtään mihinkään, vain olemaan ikäänkuin zombie, haahuilemaan kylpytakissa koko päivän ja toimimaan automaattiohjauksella lasten kanssa, ja sitten nämä kilahdukset, kun jokin epäselvä tai omituinen tilanne tulee eteen lasten kanssa.

SE kaikki on seurausta vain tapaamisesta exän kanssa, siitä että jouduin alistumaan ja kuuntelemaan hänen syytöksiään minusta, kun piti lapsista keskustella. Valheillaan ja sanoillaan ex sai minut takaisin siihen tilan, missä olin vuosia hänen kanssaan, sai minut turvattomaksi, rajattomaksi ja näkymättömäksi kynnysmatoksi jälleen.

Joskus mietin, kuinka toimin kuin ohjelmoituna, kun jo pelkkä exän läsnäolo saa minussa aikaan pelkojen tulvan. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisin järkeillä itselleni, ettei ole mitään hätää. En pysty estämään kaikkea sitä paskaa, mitä kohtaaminen saa aikaan. Mikään ei ole sittenkään muuttunut ja miksi olisi, kun olen yrittänyt vain keskittyä lasten hyvinvointiin unohtaen itseni kokonaan.