Miten olenkaan päässyt unohtamaan, oman tapani selviytyä ikävistä hetkistä? Miksi unohdin? No, sillä ei ole merkitystä, mutta mikä minua jatkossa muistuttaisi, kun huomaan vajoavani synkkiin maisemiin?

Ennen minua on auttanut kovin se, että olen alkanut tekemään kylmästi jotakin, mottona ollut "tee jotakin, ihan sama mitä, kunhan teet jotakin!".

Tuon edellisen olen onnistunut unohtamaan ihan täysin. Moni asia elämässäni on jälleen tarkemman pohdinnan alla, huomaan, ettei kaikkea toivoa olekaan vielä heitetty kankkulan kaivoon, kun siis tarkemmin pohdin. Huomaan, ettei jokaista ovea lukolla suljettu, pääsen sisälle vielä.

Oma olo on kovin seurausta siitä, että olen kokenut olevani kuin umpikujassa oman elämäni suhteen. En ole päässyt eteen, taakse, edes sivulle.

Nyt olen nukkunut useamman yön, viimeyönä olin mutissut ääneen miesystävälle jotakin itseni uudelleenohjelmoinnista, mitä lie unta olen nähnyt? Mutta, totta, ajatukseni täytyy ohjautua nyt uudelleen. Kun vanha ei toimi, on mietittävä jotakin uutta lähestymistapaa omaan elämääni.

Tiedän, että yksi asia johtaa pidemmän päälle toiseen jne. On vain otettava jossakin se ensimmäinen askel ja nyt kun olen asiaa sulatellut, huomaan, ettei uudelleenkouluttautuminen ehkä sittenkään olisi niin paha asia. Voisin jopa miettiä niin, että tulevassa olisi sitten myös se työ varmasti tiedossa, eikä niin, että mikä olisi se oma juttu?

Se, että ikäänkuin luovutin töiden suhteen, ajoi minut täysin alas. Se oli kuin piste iin päälle. Ymmärtää ja todeta jo tiedetty asia, tällä kertaa kokemuksen rintaäänellä puhuen, ei enää pelkän ns. mutu-tuntuman perustella. Nyt olen kokeillut useampaan otteeseen ja se oma mutuni on nyt todellista kokemukseen pohjaavaa tietoa, ei pelkkää arvailua.

Yksi askel siis kerrallaan,otan tarjotun idean vastaan sen enempiä mukisematta ja alan pohtia mikä olisi kaikkein varmin ja aivottomin työ, jolla kykenee kuitenkin elättämään itsensä ja koulutukseen ei kuluisi suhteettomasti aikaa, vaikka sitähän on koko loppuelämä, aikaa.

Sen tiedän, ettei kotirouvan elämä ole kuitenkaan minun elämääni. Asia olisi varmaankin toinen, jos olisi tosiaan jokin tulonlähde, olisi sosiaalinen elämä olemassa jne. Mutta kun ei ole, mitään sellaista, miksi minun pitäisi pysyä kotona tekemättä mitään, tai no yksi on. Lapset.

Heidän hyvinvointia on ollut, etten ole ollut poissa kotoa heidän lähtiessään ja tullessaan koulusta. Isällään ovat sen vuoksi liian paljon yksin, omineen ja olen tätäkin asiaa tasapainottanut olemalla itse mahdollisimman paljon läsnä ja heidän kanssaan.

Osa-aikainen työ oli oikein sopiva itselleni. Sellaisia vaan ei ole tarjolla omalla alallani ja nyt kun olen vihdoinkin myöntänyt itselleni, etten ole ainakaan tässä hetkessä kykenevä edes tomimaan alalla, sekin on masentanut mieleni entisestään. Itse itselleen myöntäminen uudelleen ja uudelleen on raskas prosessi. Luopua jälleen yhdestä asiasta elämässä.

Oman työkykyisyyden tai sen puutteen ymmärtäminen on itselleni iso askel eteenpäin, vaikka nyt se tuntuukin kovin kurjalta. Mutta, en pääse enää pakoon itseäni, tässä nyt on kohdattava se, mitä olen paennut tietämättäni vuosia. Enää ei pakeneminen onnistu, mihinkään suuntaan.