Yksinäisyys puristaa edelleen, se satuttaa kipeammin juuri silloin, kun tarvitsisin ystävää, kuten myös silloin, kun itsestäni tuntuisi hyvältä tavata muita ja olla toisille käytettävissä, apuna jne.

Mutta, edelleen surkeiden yritysteni jälkeen huomaan, ettei enää ole mahdollista solmia minkäänlaisia ystävyyssuhteita niiden vanhojen tuttujen kanssa, mutta ei myöskään uusien ihmisten kanssa.

Suku on vieraantunut liiaksi, sielläkin ihmiset ovat vain äitini puheiden varassa. Ja kun minusta, hänen lempilapsestaan ei ollut enää ansaitsemaan paikkaansa, minusta tuli hänelle se syntipukki, jonka niskoille on hyvä vierittää kaikki syyt.

On ollut kurjaa tajuta, että äidissäni on samanlaisia piirteitä kuin exässä. Vaikka se onkin ihan itsestään selvää näin jälkikäteen ajatellen. On ollut kurjaa tajuta, miten äitini kohdalla esimerkiksi tämä omien lasten suosikkijärjestelmä on toiminut ja miksi hänen lähellään on lähes aina tullut omituisen huono olo, ristiriitainen olo.

On ollut vielä kurjempaa ymmärtää, minun osani oli ollaa se suosikkilapsi, lempilapsi äidille ja muut sisarukset ovat olleet vain ylimääräisiä taakkoja hänelle. Pohtiessani yhtenevyyksiä omien lasten kohdalla suhteessa omiin näkemyksiini lapsuudesta ja sisarusten kokemuksista, en voi kuin voida pahoin tajutessani, kuinka kauhea on sisarusten paha olo ja kateus minua kohtaan. 

Tätä osaa en ole itse valinnut, en pyytänyt. En ole myöskään ymmärtänyt tätä kuviota äitini kanssa, en ennenkuin vasta nyt ja minusta tuntuu sisaruksieni puolesta todella kauhealta, nyt kun näen niin selvästi ja muistan jo lapsuudessa alkaneen ihmettelyni äitini kohtelusta sisaruksia kohtaan, mutten käsittänyt, en ymmärtänyt.

Sain tässä taannoin kännipuhelun yhdeltä sisarukseltani. Tässäkin jokin kummallinen juttu, jota en ymmärrä. Eli tilanne oli minun perheeni, eli lasteni miesystäväni kanssa pitkästä aikaa mukava, rauhallinen ja vietimme porukalla elokuva-iltaa oikeastaan ensimmäistä kertaa niin, että koko porukka on sulassa sovussa koolla. Puhelimeni soi kesken elokuvan ja olin hieman hämilläni, koska kaikki lapseni olivat samassa huoneessa, joten päätin katsoa kuka soittaa, sillä se voisi olla myös äitini suuressa hädässään. No ei ollut äiti, vaan sisarukseni ja koska hän ei ole soittanut minulle edelleisen viiden vuoden aikana kuin pari kertaa, päätin vastata, koska ajattelin, että nyt on vähintään hätä hänellä itsellään. No, ei ollut hätä, kännissä kuin käki ja hänen omat lapsensa kuuluivat taustalla ja voin pahoin pelkästä ajatuksesta lasten puolesta. No, sisarukseni on siis ihan aiheellisesti kantanut minulle kaunaa ja syystä, nyt ymmärrän sen. Minun tukeni tälle sisarukselle on aikanaan ollut pyyteetöntä, olen häntä kohdellut kuin olisin itseäni tahtonut kohdeltavan. Siltikin, nyt ymmärrettävistä syistä ja äitini pahoista puheista minusta hänelle sisarukseni on kohdellut minua kuin olisin jokin pahempaakin pahempi rikollinen vähintään. Olen yrittänyt olla välittämättä, mutta jokainen kerta edellisten vuosien aikana itselleni on tullut kovin paha mieli sisarukseni halveksunnasta minua kohtaan. Kerran vuosia sitten avauduin hälle asiasta, kerroin hälle rehellisen tilanteeni elämässäni sillä hetkellä ja hän laittoi välit poikki minuun vuosien ajaksi. Sitten hänen häitä edeltävänä keväänä hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja hyvin satunnaisesti olemme sen jälkeen pitäneet yhteyttä. Nyt kuitenkin hän soitti minulle kännipuhelun, ja alkoi syyttää minua siitä, etten ollut käynyt auttamassa äitiämme kahteen viikkoon. Tämä sisarus siis teki työtä käskettyä ja soitti minulle kun äitini oli kertonut luulevansa, että minä olen äidilleni suuttunnut jostakin. Lyhyesti siinä puhelussa sitten yritin sisarukselle sanoa, että minullakin on elämässä melkoisen vaikea hetki jälleen meneillään, ja oma psyykeni ei juuri nyt siedä äidimme kohtaamista. Sitten tämä känninen sisarus sopersi jotain, että ettenkö siis voi auttaa vanhaa äitiä yhtään? Kerroin, ettei minun voimavarat ole riittäneet äitiini edellisten viikkojen aikana ja että ei jatkossakaan varmaan riitä tekemään kaikkea sitä, mitä äitini oli tälle sisarukselle sanonut, mitä minun pitäisi äitini eteen tehdä. Omassakin elämässäni on juuri nyt tekemistä ja sanoin sisarukselle, että en ole vastuussa äitini elämästä, en ole vastuussa siitä, mistä hän aikuinen ihminen apunsa saa, minä en ole ainoa ihminen hänen elämässään ja että minun apuni ei ole äitini puheiden mukaisesti koskaan ollut kuitenkaan sellaista mitä hän olisi halunnut ja niin eespäin. Sisarus sitten kysyi minulta, että enkö siis autakaan äitiä esimerkiksi omakotitalon perustöissä, kuten pihan haravoinissa, jne. Sisaruksia on useita, kaikki käytännön asiat on kuitenkin aina olleet pääosin minun huolehdittavissa, ja nyt olen erittäin kamala ja paha ihminen, kun uskalsin viimeinkin sanoa, että oma elämäni menee nyt äitini elämän hyvinvoinnin edelle. Että en tule haravoimaan, en tule siivoamaan, en tule saunottamaan, koska omat voimavarani eivät vain yksinkertaisesti riitä. Tästä sisarukseni sitten suuttui ja veti herneet nokkaansa.

Vuosien aikana olen joitakin kertoja ollut tilanteessa oman elämäni kanssa niin, että olen joutunut laittamaan oman perheeni ja oman hyvinvoinnin etusijalle. Olen ollut tilanteissa, joissa olisin itse tarvinnut äitiä, sisarusta ja olisin toivonut saavani itse vastavuoroisesti tukea omaan jaksamiseeni, omiin murheisiini. Ja olen jopa ihan sanallisesti pyytänyt ja kertonut tarvitsevani tista ihmistä. Ja mikä on aina ollut vastaanotto minun tarpeisiini?

Hylkääminen, minuun on jopa suututtu ja katkaistu välit aina siihen asti, kunnes on jollekin heistä tullut tilanne, että soittavat minulle tarvitessaan itse apua ja helpotusta elämään.

Syksyllä, ennen tuota sisarukseni yhteydenottoa olin joitakin viikkoja aiemmin yrittänyt jälleen tukeutua äitiini, yritin kertoa hänelle perheeni tilanteesta ja siitä, kuinka rikki itse olin. Äitini ei kuunnellut, sivuutti minun puheeni siirtäen puheenaiheen hänen lemmikkiinsä, siirtäen puheenaiheen tähän yhteen sisrukseen ja kehui minulle kesken lauseeni, kuinka sisaruksen lapsilla meni elämässä niin hyvin ja kuinka heillä on kaikki asiat loistavasti.

Tätä on tapahtunut siis miljoonia kertoja. Äitini hylkää minut aina silloin, kun minulla olisi kaikkein suurin tarve kokea edes äidin rakkaus, oman äidin tuki. Mutta, ei. Minä olen ollut äiti äidilleni, minun tehtäväni on ollut aina tukea häntä ja hänen elämäänsä ,minun on pitänyt lpasesta asti kantaa vastuu, joka olisi kuulunut äidille itselleen. Minulla ei ole koskaan ole saanut olla murheita, ei kipuja. Hänellä on ollut paljon kamalampaa kaikessa. Minun elämäni ei ole mitään hänen hirveyksiin verrattuna.

Seuraavalla viikolla sitten laitoin sisarukselleni viestiä kirjasta, joka valottaisi hänelle tätä meidän lapsuuden kokemusta ja asemaamme sisarusparvessa. Uskon kuitenkin, että hän loukkaantui jälleen tuostakin viestistä minulle.

Eli lyhyesti sanottuna, minä en ole mitään äidilleni tai sisaruksilleni, jos en tekemällä ansaitse paikkaani. Ja nyt kun en kykene, en jaksa niin minut on helppo sivuuttaa ja sulkea elämästä pois ja vieläpä arvostella minut alimpaan helvettiin laiskana ja itsekkäänä ihmisenä ja samaa puhetta on sitten hyvä itkeä myös muille sukulaisille, jotka toki ovat ihmeissään siitä, miksi en auta vanhaa äitimuoria kun hän niin kipeästi tarvitsee apua ja palveluksia.

Olen siis täysin yksin omien asioideni kanssa arjessa. Ilman sukua, ilman ystäviä. Ilman sisaruksia, iöman äitiä.

Olisin hyvä vain silloin, kun minusta on jotain hyötyä ja en enää ole vuosiin halunnut olemassa kenellekään vain siksi, että minusta olisi hyötyä sille toiselle saamatta itse mitään takaisin. Viimeisin jäljellä oleva ystävyyssuhteeni katkesi minun aloitteesta juuri edelliseen. Vastavuoroisuus ei ollut se juttu, vain kokemukseni siitä, että minusta oli hyöty tuolle toiselle ja jos itse jotakin tarvitsin, hän ei kokenut tarvetta olla minulle ystävä.